Eläin­dou­la tukee mene­tyk­sen ja surun het­kel­lä, kun eläi­mes­tä on luo­vut­ta­va. Pia Joki­vir­ta on yksi Suo­men ensim­mäi­sis­tä kou­lu­te­tuis­ta eläindoulista

Eläin on monel­le pal­jon enem­män kuin lem­mik­ki – se on rakas ystä­vä ja per­heen­jä­sen. Sik­si sen mene­tys on usein syväs­ti kos­ket­ta­va ja ras­kas koke­mus, joka herät­tää luo­pu­mi­sen tus­kaa, vah­vo­ja tun­tei­ta ja surua. Kou­lu­tet­tu eläin­dou­la kul­kee vie­rel­lä näi­nä herk­ki­nä het­ki­nä. Hän tar­jo­aa tukea, myö­tä­tun­tois­ta kuun­te­lua ja loh­tua tun­tei­den käsit­te­lyyn sekä tar­vit­taes­sa myös tie­toa ja tukea käy­tän­nön asioissa.

Pia Joki­vir­ta val­mis­tui alku­vuo­des­ta eläin­dou­lak­si Suo­men ensim­mäi­ses­tä eläin­dou­la­kou­lu­tuk­ses­ta, jota jär­jes­tää Loh­tu-aka­te­mia. Eläin­dou­lan teh­tä­vä­nä on tukea eläi­men omis­ta­jaa sil­loin, kun rakas lem­mik­ki on van­hen­tu­nut, sai­ras­tu­nut tai lähes­tyy kuo­le­maa. Hän voi olla myös muka­na vii­mei­sis­sä vai­heis­sa – tar­joa­mas­sa tukea ja loh­tua vai­kei­den tun­tei­den ja pää­tös­ten keskellä.

– Moni jää surun­sa kans­sa yksin. Eläi­men mene­tyk­seen voi liit­tyä hyvin voi­mak­kai­ta tun­tei­ta – ovat­han lem­mi­kit usein pit­kä­ai­kai­sia per­heen­jä­se­niä, joi­hin kiin­ny­tään syväs­ti ja jot­ka ovat arjes­sa muka­na vuo­des­ta toiseen.

Joki­vir­ta uskoo, että hän voi työl­lään pait­si tukea vai­keas­sa tilan­tees­sa ole­via, myös lisä­tä ymmär­rys­tä ja hyväk­syn­tää sii­tä, että eläi­men mene­tys­tä on lupa surra.

Vir­pi­nie­mes­sä per­hei­neen asu­val­le Pia Joki­vir­ral­le eläi­met ovat aina olleet tär­kei­tä. Työs­ken­te­ly sekä eläin­ten että nii­den omis­ta­jien hyvin­voin­nin eteen on hänel­le sydä­men asia ja missio.

Aja­tus Suru­na-yri­tyk­sen perus­ta­mi­ses­ta syn­tyi rei­lu vuo­si sit­ten, kun lähei­nen ystä­vä menet­ti rak­kaan eläinystävänsä.

– Huo­ma­sin, että loh­dun osoit­ta­mi­seen ei ollut tar­jol­la eläi­nai­hei­sia tuot­tei­ta tai sanoi­tuk­sia, jot­ka sopi­si­vat juu­ri täl­lai­siin het­kiin, Joki­vir­ta kertoo.

Yri­tyk­sen­sä kaut­ta hän tar­jo­aa osan­ot­to­kort­te­ja, kynt­ti­löi­tä, muis­to­ju­lis­tei­ta, runo­ja ja kir­jo­ja – sekä nyt myös eläin­dou­lan palveluita.

Eläin­dou­la voi olla rin­nal­la­kul­ki­ja monen­lai­sis­sa tilan­teis­sa: kun eläin sai­ras­taa, kun poh­di­taan euta­na­si­aa, tai vaik­ka eläin­lää­kä­ri­käyn­nin aika­na. Hän neu­voo myös hau­tauk­seen ja tuh­kauk­seen liit­ty­vis­sä kysy­myk­sis­sä ja on tuke­na mene­tyk­sen jäl­kei­ses­sä surus­sa. Pal­ve­lut toteu­tu­vat joko koti­käyn­tei­nä Hau­ki­pu­taan alu­eel­la tai etäyh­tey­den välityksellä.

Ensim­mäi­set asiak­kaat löy­tyi­vät jo opis­ke­luai­ka­na, ja juu­ri hei­dän koke­muk­sis­taan Joki­vir­ta sai var­mis­tuk­sen sil­le, että eläin­dou­lal­le on todel­lis­ta tar­vet­ta. Täl­lä het­kel­lä hän opis­ke­lee myös suru­val­men­nus­ta ja suun­nit­te­lee ver­tais­tuel­li­sen etäyh­teyk­sin toi­mi­van suru­ryh­män perus­ta­mis­ta lem­mi­kin menettäneille.

Pia Joki­vir­ran mis­sio­ta vah­vis­ta­vat myös hänen omat elä­män­ko­ke­muk­sen­sa. Hän uskoo, että oli kyse sit­ten ihmi­ses­tä tai eläi­mes­tä, kenen­kään ei pitäi­si jää­dä yksin elä­män ras­kaim­mil­la het­kil­lä. Myö­tä­tun­toi­nen huo­mioi­mi­nen ja pie­ni ele voi mer­ki­tä surun kes­kel­lä paljon.

– Lap­suu­den­ko­dis­sa­ni oli kis­sa, joka eli kans­sam­me 18 vuot­ta aikui­suu­tee­ni asti. Sii­tä luo­pu­mi­nen oli ensim­mäi­nen kipeä koke­mus. Myö­hem­min mene­tin isä­ni, mikä oli ras­kas koke­mus. Ajan myö­tä suru hel­pot­tuu ja muut­taa muo­to­aan, mut­ta kul­kee jol­la­kin tapaa aina mukana.

Nyky­ään hänen omaan per­hee­seen­sä kuu­luu kak­si pai­men­koi­raa, austra­lian­kel­piet Man­go ja Kiiwi. Man­go, 13,5‑vuotias senio­ri, on jo elä­köi­ty­nyt pelas­tus­koi­ra­teh­tä­vis­tä, kun taas 5‑vuotias Kiiwi on har­joit­te­li­ja­na muka­na pelas­tus­koi­ra­toi­min­nas­sa, johon Joki­vir­ta itse­kin osal­lis­tuu aktii­vi­ses­ti mitä lap­si­per­hear­jen ja työn paris­ta ehtii.

Mis­sio­ta eläin­ten paris­sa Pia Joki­vir­ta pää­see toteut­ta­maan myös päi­vä­työs­sään Poh­jois-Suo­men Eläin­sai­raa­lan joh­ta­ja­na. Hän oli perus­ta­mas­sa koko poh­joi­sin­ta Suo­mea pal­ve­le­vaa eläin­sai­raa­laa seit­se­män vuot­ta sit­ten Ouluun. Eläin­sai­raa­la tar­jo­aa lem­mi­keil­le koko hoi­to­ket­jun ennal­taeh­käi­se­väs­tä ter­vey­den­hoi­dos­ta ensia­puun ja sai­raa­la­hoi­toon, ham­mas­hoi­toi­hin, vaa­ti­viin kirur­gi­siin toi­men­pi­tei­siin ja kuntoutukseen.

– Eläin­sai­raa­las­sa lem­mi­kit saa­vat koko­nais­val­tais­ta hoi­toa – aina ennal­taeh­käi­se­väs­tä ter­vey­den­huol­los­ta ensia­puun, sai­raa­la­hoi­toon, ham­mas­hoi­toi­hin, vaa­ti­viin leik­kauk­siin ja kun­tou­tuk­seen, Joki­vir­ta kertoo.

Eläin­sai­raa­las­sa työs­ken­te­lee 20 ammat­ti­lais­ta, ja kii­rei­sim­mät het­ket liit­ty­vät usein äkil­li­siin tilan­tei­siin, kuten lem­mik­kien louk­kaan­tu­mi­siin lii­ken­tees­sä tai met­säs­tys­kau­den aika­na. Kevään myö­tä ilmaan­tuu tut­tu haaste:

– Pian alkaa taas se aika vuo­des­ta, kun kyyt läh­te­vät liik­keel­le ja nii­den pure­ma voi aiheut­taa eläi­mel­le vaka­via oirei­ta, Joki­vir­ta muistuttaa.

Eläin­sai­raa­las­sa ilo ja suru kul­ke­vat usein rin­nak­kain – näh­dään para­ne­mi­sen rie­mua, mut­ta koh­da­taan myös ras­kai­ta menetyksiä.

– Mene­tys kos­ket­taa aina – ei ainoas­taan lem­mi­kin omis­ta­jaa, vaan usein myös hoi­to­hen­ki­lö­kun­taa. Haluan hyö­dyn­tää osaa­mis­ta­ni niin eläi­nys­tä­vien, hei­dän per­hei­den­sä kuin myös eläin­ten paris­sa työs­ken­te­le­vien ammat­ti­lais­ten tuke­na, Joki­vir­ta sanoo.

Surua eläi­men mene­tyk­ses­tä ei tar­vit­se kätkeä

Eläi­nys­tä­vän mene­tys on usein syväs­ti kos­ket­ta­va koke­mus, johon liit­tyy surua, kai­puu­ta ja monen­lai­sia tun­tei­ta – myös syyl­li­syyt­tä. On inhi­mil­lis­tä poh­tia, tein­kö kai­ken mah­dol­li­sen, rakas­tin­ko tar­peek­si ja onko edes lupa sur­ra eläintä.

Pia Joki­vir­ta muis­tut­taa, että eläi­men kuo­le­ma ei ole vähä­pä­töi­nen asia.

– Eläi­men mene­tys­tä saa ja kuu­luu sur­ra. Surus­ta ei tar­vit­se pääs­tä yli – sen kans­sa voi oppia elä­mään. Suru ja kai­paus ker­to­vat sii­tä, että olet välit­tä­nyt ja rakas­ta­nut, hän sanoo.

Myö­tä­tun­non osoit­ta­mi­nen sure­val­le voi olla arvo­kas ele. Osan­o­ton voi ilmais­ta monin tavoin: läm­pi­mäl­lä vies­til­lä, osan­ot­to­kor­til­la tai pie­nel­lä muis­to­lah­jal­la. Myös yhdes­sä jaet­tu muis­te­lu­het­ki tai pelk­kä läs­nä­olo riit­tä­vät, sil­lä aina ei tar­vi­ta edes sanoja.

Ajan myö­tä suru hel­pot­taa ja jäl­jel­le jää­vät yhtei­set muis­tot, jot­ka kul­ke­vat sydä­mes­sä muka­na kai­kis­ta niis­tä het­kis­tä mitä on yhdes­sä saa­tu kokea, Pia Joki­vir­ta sanoo.