Kaupungistuminen nähdään monissa puheenvuoroissa vääjäämättömänä kehityksenä, kuin luonnonvoimana, jolle ei voida mitään. Totta kai yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin voitaisiin vaikuttaa etenkin Suomen kaltaisessa järjestäytyneessä yhteiskunnassa, jos niin haluttaisiin, mutta nähtävästi ei haluta. Aluepolitiikka-sanaa kuulee käytettävän nykyään kovin harvoin.
Elinkeinoelämän keskusliiton kaupungistumisraportissa Esa Härmälä ja Osmo Soininvaara tarkastelevat Suomen kaupungistumiskehitystä. Härmälä muistuttaa, kuinka merkittävä osa suomalaisen hyvinvoinnin perustasta on yhä maaseudulla. Niitä ovat maa- ja metsätalous, kaivokset sekä matkailu. Ne tuottavat arvonlisää, joka heijastuu merkittävästi kaupungeissakin asuvien ihmisten hyvinvointiin.
Osmo Soininvaara puolestaan jopa kiihdyttäisi kaupungistumista lisäämällä esimerkiksi valtion osallistumista kaupunkien infrastruktuuri-investointeihin. Tämä lisäisi kaupunkien asuntotuotantoa.
Härmälä kiinnittäisi huomiota pienten ja keskisuurten kaupunkien kehitykseen. Niistä on tullut menettäjiä Suomen nykyisessä muuttoliikkeessä.
Moni suomalainen haluaisi asua maaseudulla, ja koko kaupunkilaisidentiteetti on meillä vielä ohut ja vieraskin, vaikka kerrostalossa asuttaisiinkin. Nykyinen lainsäädäntö saattaa jopa estää maaseudun pitämistä asuttuna. Mitäpä jos maaseudulle ei esimerkiksi enää vaadittaisikaan aivan samantasoisia yhteiskunnan palveluja kuin kaupunkiin. Jos joku haluaa rakentaa talonsa keskelle metsää, miksei hänelle voitaisi sallia sitä. Samalla hän voisi sitoutua esimerkiksi siihen, että lapset on kuljetettava itse kouluun ja hyväksymään muutenkin sen, että kaikki palvelut eivät ole käden ulottuvilla.
Jo muuttoliike itsessään pitää tietenkin monia talouden rattaita pyörimässä. Touhua ja työtä riittää, kun kaupunkeihin on rakennettava lisää asuntoja. Sydämeltään maalaiset muuttajat sitoutuvat kaupunkilaisiksi, kun he ottavat pankkilainan ja alkavat maksaa kalliita kerrostaloneliöitään.
Pekka Keväjärvi