Pyö­räi­ly­muis­to­ja kau­den alkuun

Pyö­räi­lyl­lä on ollut minun lap­suu­des­sa­ni ja nuo­ruu­des­sa­ni iso mer­ki­tys. Har­ras­tin kil­pa­pyö­räi­lyä, myös isä­ni ja vel­je­ni ajoi­vat kil­paa. Rakas­tin pit­kiä tree­ni­lenk­ke­jä ja kisa­reis­su­ja, vaik­ka ensim­mäi­se­nä mie­leen kil­pai­luis­ta nouse­vat­kin loput­to­man pit­kät sata­kun­ta­lai­set suo­rat, joil­la tuu­li oli vas­tai­nen ja usko mei­na­si loppua. 

Jos siir­ry­tään kil­pa­pyö­rän sar­vis­ta taval­li­sen pyö­rän satu­laan, ensim­mäi­nen mie­leen tule­va muis­to on se, kun aje­lin ylä­as­tei­käi­se­nä kotois­ta koi­vu­ku­jaa pit­kin. Kave­ri istui tara­kal­la ja polii­sit ajoi­vat hil­jaa ohi. Polii­si­au­ton kai­ut­ti­mis­ta kajah­ti: “Tun­tu­ri, se kave­ri nyt pois siel­tä kyy­dis­tä.” Oi nii­tä aiko­ja, kun polii­si tun­si jokai­sen kyläl­lä ja näkyi­kin siel­lä vie­lä paljon.

Isä oli yksi Suo­men kovim­mis­ta yli­pit­kien mat­ko­jen pyö­räi­li­jöis­tä. Hän kai­voi pyö­rän esiin kevääl­lä heti, kun asfal­tin reu­nas­sa oli vähän­kään sulaa. Var­man kevään merk­ki siis. Minus­ta oli lap­se­na haus­ka aja­tel­la, että isä pys­tyi aja­maan pyö­räl­lään hel­pos­ti yli­no­peut­ta taajamissa.

Taus­tas­ta­ni aiheu­tuu se, että kun nykyi­sin hyp­pään pyö­rän kyy­tiin, vaik­ka­pa kevään ensim­mäi­sel­le len­kil­le, en osaa ajaa rau­hal­li­ses­ti. Vaik­ka pitäi­si. On niin mah­ta­va tun­ne pol­kea täy­sil­lä eteen­päin. Tuu­li suhi­see ympä­ril­lä ja mai­se­ma vaih­tuu. Pää­sen omaan kuplaan, jon­ne ei maa­il­man mur­heet yllä.

Ensi vii­kol­la vie­te­tään pyö­räi­ly­viik­koa, jon­ka tee­ma­na on tänä vuon­na pyö­räi­lyn moni­muo­toi­suus. Sen kun­niak­si kan­nat­taa vetää kypä­rä pää­hän ja hypä­tä pyö­rän selkään.

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.