Suomen kielen juuret ovat viimeisen jääkauden jään noin 8800 eaa. sulettua Suomen nykyiselle alueelle eri suunnilta, joskin pääasiassa etelästä ja idästä muuttaneen, mesoliittisen kivikauden asuinpaikoille asettuneen väestön puhumassa kielessä. Voinee puhua uralilaisesta kantakielestä, jonka vanhimmat sanat olivat luonnon ja pyyntielinkeinojen sanoja. Kielen kehitys koki tänä aikana useita välivaiheita ja niiden kautta mentiin eteenpäin uusia lainasanoja saaden varsinkin indoeurooppalaiselta taholta.
Noin 5200–3200 eaa. Suomen alueelle levisi idästä neoliittinen kivikausi ja sen kampakeraaminen, saviastioiden ja kalliomaalausten kulttuuri eri muotoineen. Sitä pidetään usein kieleltään suomalaisugrilaisena tai kantasuomalaisena, ja suomen kieli kehittyi tänä aikana merkittävästi. Uuden arkeologisen kulttuurin toi vasarakirveskansa n. 2800 eaa. Suomeen tuli balttilaista kulttuuria ja suomen kieleen balttilainen lainasanakerros, noin 130 lainasanaa.
Vahvan vaikutevirran suomen kieli sai germaaneilta jo pronssikaudella 1500–700 eaa., ja sitten pitkin rautakautta n. 500 eaa. – 1100 jaa. Ehkä rakenteellisiakin lainoja saatiin mutta erityisesti lainasanoja, noin 500 sanaa. Keskiajalla lainasanat muuttuivat osin ruotsin kielen sanoiksi.
Kun tullaan vuoden 1000 tienoille jaa, Suomen asuttu ja suomen kielen alue oli arkeologisten kalmistolöytöjen ja vanhimpien kirjallisten lähteiden valossa jo etelä- ja länsiosaltaan vahvasti ja vakinaisesti asutettu. Pääasuma-alueet olivat Varsinais-Suomi ja Ala-Satakunta, Häme ja siihen luettuna Satakunta, Karjala ja Savo. Asutus oli iskostumassa myös Pohjanmaalle ja aina Peräpohjaan asti, jonka vanhimpina asukkaina hämäläisistä kertovat kveeneinä 800-luvulta lähtien muinaisskandinaaviset, varsinkin viikinkiajan norjalaiset lähteet.
Mainitut alueet edustavat suomalaisten pääheimoja ja samalla kielen nykyaikaan säilyneitä päämurteita. Toki murrealueiden sisälle ja välialueille kehittyi murre-eroja.
Suomen murteet jaetaan nykyisellään länsi- ja itämurteisiin tai hienojakoisemmin lounaismurteet, hämäläismurteet, eteläpohjalaiset murteet, keski- ja pohjoispohjalaiset murteet, peräpohjalaiset murteet, savolaiset murteet ja kaakkoismurteet. Murteista saa yksityiskohtaista tietoa Suomen murteiden sanakirjasta, jonka Kotimaisten kielten keskus on julkaissut myös verkkojulkaisuna. Sanakirja esittelee noin 350 000 murresanaa aakkosjärjestyksessä, sanojen merkitykset puhe-esimerkein ja niiden maantieteellisen levinneisyyden.
Kirjoitetun ja samalla omana aikanaan puhutun suomen kielen loi piispa Mikael Agricola (n. 1510–1557) 1540-luvulla. Hänen teoksensa ovat vanhin suomen kielellä kirjoitetun esityksen muistomerkki. Agricolan tärkeimmät suomenkieliset tuotokset olivat Abckiria 1543, Uusi Testamentti 1548, Rukouskirja Bibliasta 1544 ja Kirkkokäsikirja 1549 sekä osia Vanhasta Testamentista 1551.
Agricolan suomen kielen taito oli syntyperäisen kielen viljelijän veroista, vaikkei olekaan varmaa, oliko suomi hänen äidinkielensä. Hänen syntypitäjänsä Pernaja oli kaksikielinen. Agricolan suomesta on osoitettu runsaasti kaakkois-Hämeen murteen piirteitä, mikä viittaa hänen kansankielen taitoonsa.
Esimerkkinä Agricolan suomen kielen taidosta mainitaan hänen Abc-kirjan etulehdelle 1543 kirjoittamansa runo, joka on helposti normaalistettavissa nykysuomeksi: ”Opi nyt vanha ja nuori/ joilla ompi sydän tuore, Jumalan käskyt ja mielen/ jotta taidat suomen kielen. Laki se sielun hirmuttaa/ mut Krisus sen taas lohduttaa. Lue siis, hyvä lapsi, tätä/ alkuoppia ilman estettä. Niitä muista elämässä aina/ niin Jeesus sinulle armonsa lainaa.” Agricolan kehotus suomen kielen oppimiseen viittaa siihen, että se oli hänen syntyperäinen kielensä.
Agricolan jälkeen suomen kielen kirjallinen viljely vakiintui yhä edelleen lähinnä kääntämällä vieraskielisiä kristillisiä tekstejä suomeksi. Autonomian aikana ns. ”Varhaisnykysuomen aikana” 1820 – 1870 suomen kieli nousi jo sivistyskieleksi Lönnrotin, Snellmanin ynnä muiden kielen viljelijöiden kuten Aleksis Kiven (Seitsemän veljestä 1870) ansiosta ja runsaiden suomenkielisten sanomalehtien voimin (esim. Turun Viikkosanomat, Oulun Wiikkosanomia, Sanansaattaja Viipurista, Suometar ).
Varhaisnykysuomen aikana 1820–1870 käytiin suomen kirjakielen normeista ns. murteiden taistelu. Aluksi kirjakieltä viljeltiin sen etupäässä varsinais- ja länsisuomalaisten puhujien mukaan länsimurteisesti, kunnes 1800-luvun alkupuolella noustiin Reinhold von Beckerin, Elias Lönnrotin ym. voimin taistelemaan länsimurteiden ylivaltaa vastaan ja korostamaan itämurteiden kauneutta ja rikkautta ja niiden ottamista mukaan kirjakielen rakentamisessa. Kalevalankin myötä ne saivat suosiota ja vahvasti itämurteiden piirteitä länsimurteisiin perustuneen kirjakielen kehittämisessä.
Lopputulos oli näin tietynlainen kompromissi länsi- ja itämurteiden välille, ja 1900-luvun alkuun tultaessa kirjakieli oli jo varsin yhtenäistä ja ymmärrettävää niin länsi- kuin itämurteiden alueella, siis koko maassa. Yhteisymmärryksessä sorvattiin kulttuuristen ilmaisutarpeiden kasvaessa kirjakieleen uusia sanoja ja täsmennettiin ja tiivistettiin kielellistä ilmaisua.
Helsingin yliopisto sai 1829 suomen kielen lehtorin ja 1850 professorin viran. Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu perustettiin 1858 Jyväskylään. Virallisen kielen aseman suomi vuoden 1863 kieliasetuksella. Kielen piti saada 20 vuodessa tasavertainen asema ruotsin kielen kanssa
Vuoden 1919 hallitusmuodossa säädettiin, että suomi ja ruotsi ovat suomen kansalliskielet ja että kansalaisilla oli oikeus käyttää hallinnossa ja oikeuselämässä kumpaakin kieltä. Nykyään suomi on yksi Euroopan unionin 24 virallisesta kielestä.
Rantapohjassa alkoi 3.10.2024 Suomen kansallissymboleja käsittelevä artikkelisarja. Sen kirjoittaja on Kiimingissä asuva historioisija, Oulun yliopiston Suomen ja Skandinavian historian emeritusprofessori Jouko Vahtola.