Tupakointi levittäytyi Eurooppaan 1500-luvun alusta lähtien Amerikan löytöretkien seurauksena. Pääasiassa sodat toivat tupakan myös Ruotsi-Suomen valtakuntaan. Tapa tuli sotilaille tutuksi Ruotsin osallistuttua Euroopassa käytyyn 30-vuotiseen sotaan (1618–1648). Tupakka saapui heidän mukanaan.
Tupakka oli tullut myös Kiiminkijoen varren talonpoikien nautintoaineeksi viimeistään 1600-luvun puolivälin jälkeen. Siitä on todisteena tuon ajankohdan liitupiippujen katkelmat, jotka on otettu talteen vanhoilta jokivarren asuinkentiltä.
Tupakanpolton katsottiin rasittavan valtakunnan ulkomaankauppaa liiaksi. Tämän takia talonpojat velvoitettiin viljelemään itse tupakkansa. Vuonna 1747 säädettiin, että tupakkatehtaiden oli käytettävä tuotteisiinsa kotimaista tupakkaa tietty määrä ulkomaisen ohella. Lopputulos oli kehno. Kotimainen kessu ei pärjännyt laadullisesti eikä hinnallisesti tuontitupakalle. Tuontitupakan kulutus ei sanottavasti vähentynyt ja venäjäntupakan salakuljetus jatkui yhtä vilkkaana kuin ennenkin.
Palturitupakka (Nicotiana rustica) oli intiaanien pääasiallisesti käyttämä tupakka, ja tuli ensimmäiseksi Eurooppaan. Palturitupakka, kansanomaisesti kessu, oli aluksi suosituin ja käytetyin tupakkalaji aina 1950-luvulle saakka. Se kasvaa myös viileässä ilmastossa, joten sen kasvatus onnistui Suomessa. Se on hyvin lehtevä ja kasvaa yli metrin korkuiseksi. Kansanomainen tupakan valmistustapa oli sangen yksinkertainen. Kerppuihin koottuina lehdet nostettiin kuivumaan tuvan orsille, mistä ne korjattiin kannellisiin tynnyreihin tai isoihin tuohisiin kontteihin joko aittaan tai tuvan ullakolle. Tarvittaessa noudettiin kerppu kerrallaan piipputupakaksi leikattavaksi tai morttelilla nuuskaksi hienonnettavaksi. Leikkaukseen saatettiin käyttää petkelettä, mutta tavallista oli, että leikkaaminen suoritettiin irtohakkurilla tai alustaansa kiinnitetyllä teräraudalla.
Kuukauden esineenä on karkeasti koivupuusta veistetty kessuhakkuri. Toinen puoli on rimoilla korotettu kouruksi, johon leikattavat kessut asetettiin. Toiselle puolen esinettä on koverrettu kaukalo leikatulle materiaalille. Lenkkipäinen leikkuri on kiinnitetty reunaan naulatulla jämerällä aspilla. Kourun edessä, leikkurin puoleisella reunalla, on lisäksi rautainen terävä ohjuri. Pohjaan on kaiverrettu vuosiluku 1886. Esittelyssä on muka myös kaksi muuta sepän tekemää teräasetta, joita on käytetty kessuhakkureina. Niitä on tosin enimmäkseen käytetty muissa taloustöissä, kuten nimet kertovat: havupiilu ja räkkirauta.
Veljelläni Eerolla s.1938 ja siskollani Raililla s.1940 ei ollut muistikuvaa varsinaisesta kessun viljelystä Mikkosella, mutta kirkkaassa muistissa oli isoisä Matin kessun leikkaaminen. Kun kessukerppu oli noudettu tuvan ullakon orresta roikkumasta pääsi Matti viiltelemään pitkällä puukolla kessun lehtiä leveällä ja pitkällä tupakkilaudalla, jonka toiseen päähän oli veistetty lapsille miilu-peli!
1950-luvulla siirryttiin kessusta Virginian tupakkaan (Nicotiana tabacun), josta tehtailtiin piippu-ukoille Jymyä ja Petsamon vaaleaa sekä nuoremmalle polvelle paperossia eli pöllitupakkaa kuten Saimaata, Työmiestä ja Pilliklubia. Kaikki edellä mainitut julistettiin ”pannaan” viimeistään 1980-luvun alussa korkeitten myrkkypitoisuuksien takia.
P.S. Taisi olla vuosi 1950, kun Pikku-Eero kääri paperiin tuhdin sätkän Matti-papan Jymy-tupakasta. Tuo sätkä vastasi väkevyydeltään viittä–kuutta tämän päivän savuketta. Pikku poika sai sauhuttelusta niin pahan nikotiinimyrkytyksen ettei omin jaloin kyliltä kotiin päässyt. Siihen kokemukseen jäi tupakan poltto lopuksi ikää.
Lähteet: Lahtinen R.: Savun lumo 2007, Kansalliskirjaston Finna.fi-palvelu Kuukauden esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelma
Kiiminki-Seura r.y. aloitti vuoden 2021 syyskuussa Rantapohjassa Kuukauden esine ‑teeman mukaisen juttusarjan. Pääsääntöisesti kuukausittain ilmestyvässä jutussa esitellään vanhoja esineitä ja työkaluja sekä kerrotaan niiden käyttötarkoituksesta. Syyskuussa 2021 esittelyssä oli Kylänkapula eli oltermanninkapula, lokakuussa Kaulauslauta ja ‑tukki, marraskuussa entisajan teurastajan puukkosetti, joulukuussa Poron länget.
Vuoden 2022 tammikuussa esiteltiin Luuluistimet, helmikuussa Jääsaha, maaliskuussa Hirvenhiihtäjän sukset, huhtikuussa Veteraanin sotamuisto 1808–1809, kesäkuussa Liitupiiput, heinäkuussa Suosukset ja Siipiviikate, marraskuussa Plootulaukku 1768 ja plootu ja joulukuussa Pläkkilyhty.
Vuoden 2023 helmikuussa esiteltiin Tulenkuljettajan pakkula vuodelta 1716, maaliskuussa Rakennuskätkö, ”Kotivakuutus” 1850-luvun tapaan, huhtikuussa Täikampa, toukokuussa Riimukalenterirasia, kesäkuussa Tynnyrisaha, lokakuussa Tuulastusvälineet 1800-luvulta, marraskuussa Ryyppykupit 1700 ja 1800-luvuilta ja joulukuussa Kupparinkoneet.
Vuoden 2024 tammikuussa esiteltiin Susiverkon katkelma 1800-luvulta, helmikuussa Permiluokit 1800-luvulta, maaliskuussa Parireki hevosten aikakaudelta, huhtikuussa Puinen sarvisatula, toukokuussa Paimentytön huilu 1794, kesäkuussa Pesukurikka ja pyykkilauta, syyskuussa Juurisaavi, lokakuussa Palokeksi, marraskuussa Silitysraudat, ”muinaista rautaa”, joulukuussa Kahvimyllyt, kahvikansan historiaa.
Nyt tämän vuoden ensimmäisessä esittelyssä on Kessuhakkurit 1800-luvulta.
Kiiminki-Seura on perustettu 1999. Yhdistyksen toimialueena on Oulun kaupungin suuralueet Kiiminki ja Jääli, eli entisen Kiimingin kunnan alue.
Yhdistyksen toiminnan tarkoituksena on mm. kotiseututietouden lisääminen, kotiseutuhengen ylläpitäminen ja omatoimisuuden voimistaminen sekä kotiseudun kulttuurien vaaliminen ja edistäminen. Olemme julkaisseet nyt ylläkerrotut 31 Kuukauden esinettä hyvässä yhteistyössä Rantapohja-lehden kanssa. Perinnetietouden ylläpitäminen ja julkaiseminen on Kiiminki-Seuran yksi tärkeä toiminto, kertoo yhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja Matti Kontio.
Juttusarjan kuukauden esineen esittelee asian harrastaja ja johtokunnan jäsen Eino Mikkonen. Kiiminki-Seuran muut johtokunnan jäsenet ovat Aila Berg, Leena Huhanantti, Eero Huttula, Pertti Kutilainen, Marja-Terttu Mertaniemi, Mirja Mikkonen ja Anu Uusitalo.
TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.