Muis­to­kir­joi­tus: Luon­non ja yhteis­ten asioi­den puolesta

Yhteis­kun­ta­tie­tei­den mais­te­ri Tert­tu Mar­jat­ta Kuuse­la (o.s. Juvan­kos­ki) nuk­kui pois Oulun yli­opis­tol­li­ses­sa sai­raa­las­sa 30.11.2024 nopeas­ti eden­neen sai­rau­den mur­ta­ma­na. Hän oli syn­ty­nyt Iitis­sä 25.12.1946 suu­ren maa­lais­ta­lon tyt­tä­re­nä. Hän kir­joit­ti yli­op­pi­laak­si, val­mis­tui yhteis­kun­ta­tie­tei­den mais­te­rik­si Tam­pe­reel­la 1960–1970-luvun vaih­tees­sa ja muut­ti Hau­ki­pu­taal­le. Hän meni nai­mi­siin Arjo Kuuse­lan kans­sa ja heil­le syn­tyi poi­ka, Erno, vuon­na 1978.

Tert­tu Kuuse­la toi­mi Hau­ki­pu­taan Työ­väen­opis­ton yhteis­kun­nal­lis­ten ainei­den opet­ta­ja­na ja myö­hem­min vara­reh­to­ri­na sekä sosio­draa­maoh­jaa­ja­na elä­köi­ty­mi­seen asti. Luet­te­lo Kuuse­lan luot­ta­mus­toi­mis­ta on pit­kä. Hän oli Oulun Nai­su­nio­nin puheen­joh­ta­ja, Hau­ki­pu­taan Vih­rei­den puheen­joh­ta­ja, Hau­ki­pu­taan kun­nan­val­tuus­ton jäsen kuusi­tois­ta vuot­ta ja Hau­ki­pu­taan kir­kon­ky­län asu­ka­syh­dis­tyk­sen sih­tee­ri. Hän toi­mi Oulun raken­nus­lau­ta­kun­nan jäse­ne­nä kah­dek­san vuot­ta. Hän oli edus­kun­ta­vaa­lieh­dok­kaa­na ja Oulun rau­han­ryh­mäs­sä. Hänet valit­tiin Oulun toi­sek­si Tähtiemoksi.

Vii­mei­seen syk­syyn asti hän oli muka­na kun­ta­po­li­tii­kas­sa Vasem­mis­to­lii­ton edus­ta­ja­na Oulun tar­kas­tus­lau­ta­kun­nas­sa. Kuuse­la kir­joit­ti ansiok­kaat his­to­rii­kit Hau­ki­pu­taan Työ­osuus­kun­nas­ta, Kel­lon työ­väen­ta­los­ta ja Ren­kaan talos­ta Martinniemessä.

Kuuse­lan mie­len­kiin­non koh­tei­ta oli­vat luon­non­suo­je­lu ja poli­tiik­ka. Hän toi­mi yhteis­kun­nal­li­sen oikeu­den­mu­kai­suu­den puo­les­ta ja oli muka­na suo­je­le­mas­sa mm. Kur­tin­hau­dan ran­ta­met­sää ja Run­te­lin­har­jua. Ter­tun teh­tä­vä­kent­tään kuu­lui myös käy­tän­nön toi­min­ta. Hau­ki­pu­taan kir­kon­ky­län kyläyh­dis­tys puh­dis­ti kir­kon­ky­lää hal­ko­van, huo­noon kun­toon pääs­seen Vär­jä­no­jan. Tert­tu oli kun­nos­tus­työn pri­mus motor.

Luon­nos­sa liik­ku­mi­nen oli Ter­tul­le eli­neh­to. Hän pati­koi Lapis­sa, meloi Perä­me­rel­lä ja Kii­min­ki- ja Iijoel­la, hiih­ti sato­ja kilo­met­re­jä tal­vi­sin. Hau­ki­pu­taal­la tär­keä paik­ka oli Suur­hiek­ka, kesä­mök­ki Kii­min­ki­joen rannalla.

Tert­tu suh­tau­tui elä­mään valoi­sas­ti ja ute­li­aas­ti. Hän ei pelän­nyt kuo­le­maa, vaan kut­sui sitä ystä­väk­si. Hänet kis­kais­tiin luo­tam­me yllät­täen, sil­lä hän ehti sai­ras­taa vain seit­se­män viik­koa. Hänen kuo­lin­vuo­teen­sa vie­rel­lä val­voi­vat poi­ka ja miniä. Ter­tun kuo­li­nyö­nä tai­vaal­la lois­ti­vat kirk­kai­na Jupi­ter ja revontulet.

Tert­tu Kuuse­la jät­ti jäl­keen­sä suu­ren aukon. Hän­tä jäi­vät kai­paa­maan pojan Ernon ja miniän San­nan lisäk­si sisa­ruk­set per­hei­neen, kol­me elä­män­kump­pa­nin las­ta per­hei­neen sekä suu­ri jouk­ko ystä­viä, työ­to­ve­rei­ta ja hengenheimolaisia.

Erno Kuuse­la, Tert­tu Kuuse­lan poi­ka, Päi­vi Ala­sal­mi, Kuuse­lan tytärpuoli.