Har­taus: Väri­se­vä sie­lu kas­teen armon sylissä

Outi Poh­ja­nen.

Eräs Tom­my Taber­ma­nin runo päät­tyy aja­tuk­seen: ”On vain yksi ehto, eli­neh­to: Väri­se­vää sie­lua ei saa tal­la­ta.” Papin työs­sä väri­se­viä sie­lu­ja tulee väki­sin­kin vas­taan. Sil­loin toi­voo ja rukoi­lee, että ei oli­si tal­lo­mas­sa, vaan ymmär­täi­si itse kul­kea lähel­lä varo­vas­ti. Myös nuo­ren sie­lu on usein tuol­lai­nen väri­se­vä sie­lu. Se on herk­kä, etsii paik­kaan­sa, hyväk­syn­tää ja arme­lias­ta katsetta.

Hau­rai­den ja sär­ky­vien huo­neis­sa on kul­jet­ta­va varo­vas­ti. On puhut­ta­va vähän ja hil­jaa. Lem­pey­des­tä kai­ke­ti on kysymys.

Tuo runo palaa aina mie­lee­ni lukies­sa­ni Jesa­jan kir­jaa koh­taa, jon­ka mer­ki­tys kris­til­li­ses­sä tul­kin­nas­sa lii­te­tään Jee­suk­seen: ”Mur­tu­nut­ta ruo­koa hän ei muser­ra, lam­pun hii­pu­vaa liek­kiä hän ei sammuta.”

Tule­va pyhä muis­tut­taa kas­teen mer­ki­tyk­ses­tä. Kirk­kom­me sakra­men­teis­ta molem­mat, kas­te ja ehtool­li­nen, on kyt­ket­ty ainei­siin, joi­den äärel­le ajan­las­kun ajan köy­him­mäl­lä­kin oli pää­sy. Vesi, lei­pä ja viini.

Sakra­men­tit ovat armon­vä­li­nei­tä. Ne välit­tä­vät meil­le Juma­lan armon. Mei­dän koko ole­muk­sem­me ruu­mis­ta myö­ten pää­see kos­ke­tuk­siin Juma­lan rak­kau­den kans­sa. Ne on tar­koi­tuk­sel­la valit­tu sel­lai­sik­si, joi­hin kai­kil­la oli­si pääsy.

Kas­te ja vesi. Kas­te tekee meis­tä Juma­lan lap­sia ja saat­taa osal­li­suu­teen Kris­tuk­sen työs­tä; anteek­sian­ta­muk­ses­ta ja ylös­nouse­muk­sen toi­vos­ta. Vedel­lä on kak­si puol­ta; se voi kan­na­tel­la ja kos­ket­taa hel­läs­ti, ilman terä­viä sär­miä ja viil­tä­vyyt­tä. Ja samal­la se voi murs­ka­ta kai­ken tiel­tään voimallaan.

Kas­teen vedes­sä­kin on ole­mas­sa nämä kak­si puol­ta; Väri­se­vien sie­lu­jen ja jo val­miik­si mur­tu­neit­ten ruo­ko­jen vuok­si se kos­ket­taa ja hyväi­lee armol­la niin hel­läs­ti, ettei hii­pu­va liek­ki­kään sam­mu, vaan saa uuden voi­man. Mut­ta Juma­lan vas­tus­ta­jan se kukis­taa väke­vyy­ten­sä voi­mal­la nii­den yltä, joi­hin kas­teen armo yltää. Pelas­tuk­sen läh­de, ei yhtään vähempää.

Kas­tees­sa kas­tet­tu saa eri­tyi­sel­lä taval­la tur­vak­seen Kris­tuk­sen ja rin­nal­leen Pyhän Hen­gen. Yhdes­sä Isän, elä­män anta­jan kans­sa ne kut­su­vat sär­ky­nei­tä ja sie­luis­saan väri­se­viä elpy­mään kol­miyh­tei­sen Juma­lan varas­sa. Jos maa­il­ma mei­tä koet­te­lee ja sydän­kin on välil­lä sir­pa­lei­na, kas­teen lah­jat puo­lus­ta­vat, roh­kai­se­vat ja tuke­vat kohot­ta­maan kat­seen huo­mis­ta koh­ti sil­loin­kin, kun sie­lu värisee.

Uskon, että Juma­la näkee pal­jon kau­neut­ta väri­se­vis­sä sie­luis­sa. Sil­lä onhan juu­ri niis­sä paik­ka, johon kut­su­taan rak­kaut­ta; Juma­lan ja kanssaihmisten.

Outi Poh­ja­nen, Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan kappalainen