Voiko näin kahdeksan vuosikymmenen jälkeen sanoa, että Haukiputaan, Kiimingin, Iin, Kuivaniemen, Ylikiimingin ja Yli-Iin asukkailla oli hyvääkin onnea silloin aikoinaan. Oulu ja sen pohjoiset ja itäiset lähialueet eivät palaneetkaan Lapin sodan alkunäytöksenä.
Jatkosota Neuvostoliiton kanssa oli syksyllä 1944 päättynyt välirauhaan. Rauhanehdot olivat ankarat. Yksi raskaimmista velvoitteista oli se, että Suomen olisi pakotettava Saksan joukot pois pohjoisesta Suomesta, missä niitä oli yli 200 000 miestä.
Saksalaiset ja suomalaiset koettivat junailla vetäytymisen siten, että se näyttäisi lähes sodalta. Tämä ei kelvannut Neuvostoliitolle ja varsinaisesti suomalaisten ja saksalaisten välisen sodan katsotaan alkaneen Tornion maihinnoususta lokakuun alussa vuonna 1944. Siitä alkoi myös Lapin polttaminen. Saksalaiset jättivät vetäytyessään jälkeensä savuavia raunioita. Se oli poltetun maan taktiikkaa ja kenties myös kosto entisille kanssasotijoille. Lapin väestöstä merkittävä osa oli evakossa. Lapin tuhojen korjaaminen kesti vuosikymmeniä. Rovaniemi rakennettiin periaatteessa kokonaan uudelleen.
Mutta mitä jos Suomen ja Saksan taistelut olisivat alkaneet jo Oulun tasalta. Olisiko Oulu palanut. Olisivatko saksalaiset vetäytyessään sytyttäneet palamaan Haukiputaan, Kiimingin, Iin, Kuivaniemen, Ylikiimingin ja Yli-Iin. Onneksi niin ei käynyt. Siltoja kyllä tuhottiin ja sellainen kuulunee minkä tahansa armeijan vetäytymistaktiikkaan. Saksalaiset kuitenkin valmistautuivat taisteluihin esimerkiksi Iissä.
Lapin sota päättyi vasta huhtikuun lopussa vuonna 1945, mutta siitäkin siis selvittiin, kuten seuraavista vaaran vuosistakin. Lapin sota vaati Suomelta noin tuhannen miehen uhrin. Haavoittuneita oli lähes kolmetuhatta. Saksan menetykset olivat samaa luokkaa. Saksalaisten miinoitukset aiheuttivat Lapissa siviilien kuolemia ja vammautumisia vielä 1970-luvullakin.
Hyvää itsenäisyyspäivää.