Esko Sii­ka-aho 90 vuot­ta: Onni on voi­da liik­kua ja harrastaa

Tänään 90 vuot­ta täyt­tä­vä Esko Sii­ka-aho on aktii­vi­nen ja lii­kun­nal­li­nen senio­ri, jon­ka arkeen urhei­lu on kuu­lu­nut pie­nes­tä pojas­ta asti.

– Pal­jon on elä­mään mah­tu­nut, ja päi­vä ker­ral­laan men­nään. Olen onnel­li­nen, että saan vie­lä naut­tia lii­kun­nas­ta, pää­sen har­ras­tuk­siin ja voin päät­tää omis­ta asiois­ta­ni, päi­vän­san­ka­ri tote­aa hymyillen.

Kukaan ei voi tie­tää ennal­ta elä­män­sä kul­kua, mut­ta hän uskoo oman kun­ton­sa ole­van osal­taan lii­kun­ta­har­ras­tus­ten ansio­ta. Vii­me kesä­nä hän yllät­ti saa­vut­ta­mal­la hope­aa kuu­lan­työn­nös­sä Aikui­sur­hei­lu­lii­ton SM-kisois­sa Oulussa.

– Pää­tin kevääl­lä alkaa ree­naa­maan koti­pi­hal­la kol­mi­ki­loi­sel­la kivel­lä. Kisa­tu­los oli 7,59 met­riä, mut­ta ei se tulos ollut tär­kein­tä, vaan osal­lis­tu­mi­nen muka­van poru­kan kans­sa, hän kuit­taa. Aikoi­naan hänen pää­kil­pa­la­ji­naan ylei­sur­hei­lus­sa oli 800 met­rin juoksu.

Kaik­ki voi­si tänään olla toi­sin, jos koh­ta­lo oli­si mää­rän­nyt toi­sin Eskon olles­sa 10-vuo­tias poi­ka­nen. Kodin lähel­lä Hols­tin­mut­kas­sa armei­jan lei­riä pitä­neet sak­sa­lai­set soti­laat oli­vat juu­ri läh­te­neet perään­ty­mään poh­jois­ta koh­ti. Esko sei­soi tien reu­nal­la kat­se­le­mas­sa, kun louk­kaan­tu­nut­ta hevos­ta nos­tet­tiin kul­je­tus­vau­nuun. Yhtäk­kiä sak­sa­lais­ten kuor­ma-auto tör­mä­si häneen ja sin­ko­si pojan peru­na­pel­lon laitaan.

– Herä­sin lää­nin­sai­raa­las­sa, jal­ka poik­ki ja vedos­sa. Erää­nä yönä luu­lin näh­nee­ni val­koi­sen enke­lin. Myö­hem­min sel­vi­si, että kysees­sä oli­kin kivi­nie­me­läi­nen lot­ta, joka toi toi­pi­laal­le nisua ja puu­roa hillosilmällä.

Luun­päät jalas­sa alkoi­vat luu­tua, mut­ta tilan­ne huo­no­ni, kun pol­vi­tai­ve alkoi mär­kiä. Sai­raan­si­jat oli­vat täyn­nä sodas­sa haa­voit­tu­nei­ta, ja lää­kä­ri päät­ti, että jal­ka on ampu­toi­ta­va. Isä ei kui­ten­kaan suos­tu­nut tähän, vaan päät­ti vie­dä pojan kotiin. Hän työn­si pojan vesi­kel­kal­la Oulun rau­ta­tie­a­se­mal­le. Näin pääs­tiin junal­la Kel­lon ase­mal­le ja kotiin.

Isä ryh­tyi hoi­ta­maan mär­ki­vää haa­vaa tikun nok­kaan kiin­ni­te­tyl­lä sels­tof­fil­la, jon­ka hän kas­te­li kirk­kaa­seen vii­naan. Jal­ka para­ni lopul­ta, mut­ta toi­pu­mi­nen vei koko­nai­suu­des­saan vuoden.

Tal­vi­so­dan syt­tyes­sä Esko Sii­ka-aho oli 5‑vuotias. Per­hees­sä oli kym­me­nen las­ta, jois­ta nel­jä lähe­tet­tiin sota­lap­si­na Ruot­siin. Isä oli rin­ta­mal­la, mut­ta pala­si hen­gis­sä kotiin.

– Venä­läis­ten pom­mi­ko­neet len­si­vät niin mata­lal­la Oulua pom­mit­ta­maan, että jopa len­tä­jän kas­vot saat­toi erot­taa. Yksi pom­mi puto­si Heruk­kaan kir­kon lie­peil­le ja toi­nen meren jääl­le. Aina häly­tyk­sen tul­les­sa juok­sim­me laka­na kor­vis­sa kuusik­koon, mis­sä oli havuil­la pei­tet­ty kuop­pa pommisuojana.

Kun sak­sa­lai­set kar­ko­tet­tiin vuon­na 1945, jou­kot vetäy­tyi­vät poh­joi­seen jät­täen jäl­keen­sä hävi­tys­tä. Se oli kylän pojil­le jän­nit­tä­vää, mut­ta myös vaa­ral­lis­ta aikaa.

– Soti­laat pora­si­vat tien­var­ren puhe­lin­pyl­väi­siin rei­kiä räjäh­tei­tä var­ten. Me nuo­rim­mat pojat kul­jim­me peräs­sä ja täy­tim­me reiät kivil­lä, kun taas isom­mat pojat pur­ki­vat räjäh­tei­tä sil­loil­ta ja tie­rum­muis­ta, mikä pelas­ti monia paik­ko­ja tuhoilta.

Urhei­lu­har­ras­tuk­set kuu­lui­vat tii­viis­ti lap­suu­teen. Isä teki lau­dois­ta suk­set, mut­ta kil­pai­lu­mie­les­sä ylei­sur­hei­lu oli kui­ten­kin etusi­jal­la. Kel­lon työ­väen­ta­lol­la har­ras­tet­tiin myös pai­nia ja nyrkkeilyä.

Sota-aika ja sai­ras­te­lut vei­vät voi­mia niin, ettei kou­lun­käyn­ti Eskol­ta tah­to­nut sujua. Sui­vau­tu­nee­na täs­tä, hän päät­ti 13-vuo­ti­aa­na läh­teä töi­hin Pate­nie­men sahal­le. Siel­lä kui­ten­kin keho­tet­tiin mene­mään vie­lä kotiin kas­va­maan. Sin­nik­kyys lopul­ta pal­kit­tiin, ja sahal­la eri­lai­sis­sa töis­sä nuo­ru­kai­nen sai olla vii­si vuot­ta. Sit­tem­min hän työs­ken­te­li pisim­pään Lip­po­sen lasi­liik­kees­sä ja jäi eläk­keel­le työn­joh­ta­jan teh­tä­väs­tä. Työ­his­to­ri­aa hänel­lä oli taka­na yli puo­li vuosisataa.

– Minul­la on ollut hyvä elä­mä, vaik­ka jos­kus ajat­te­lin, että kou­lu­ja oli­sin voi­nut käy­dä enem­män, Sii­ka-aho tuumailee.

Ensim­mäi­ses­tä avio­lii­tos­taan hänel­lä on poi­ka ja nykyi­sen vai­mon­sa Rai­jan kans­sa heil­lä on kol­me las­ta ja lap­sen­lap­sia. Suvun kuo­pus nel­jän­nes­sä pol­ves­sa on 1‑vuotias, jon­ka kuvia isoi­soi­sä saa kän­nyk­kään­sä lähes päivittäin.

Esko ja Rai­ja sol­mi­vat avio­lii­ton 3. syys­kuu­ta 1961. Nuo­re­na ehtii, Sii­ka-aho ihmet­te­lee muis­tel­les­saan tii­vis­tä vih­ki­päi­vään­sä. Aamu alkoi aikai­sin näy­teik­ku­na­la­sien asen­nus­töis­sä, ja yhden aikaan hän voit­ti juok­su­kil­pai­lun Raa­tin ken­täl­lä 800 met­rin mat­kal­la. Kel­lo kol­mel­ta hän lausui tah­don Oulun van­has­sa pap­pi­las­sa Rai­jan rinnalla.

Paris­kun­ta tapa­si toi­sen­sa tans­seis­sa, jot­ka oli­vat enti­sai­kaan tär­kei­tä koh­taa­mis­paik­ko­ja. Mat­kat tai­tet­tiin pol­ku­pyö­räl­lä Iitä ja Kii­min­kiä myö­ten. Ala­ky­lään joh­ti met­sä­tie Pateniemestä.

– Äiti opet­ti mei­dät pojat tans­si­maan, ja se oli arvo­kas tai­to koko elämäniäksi.

Nel­jä vuo­si­kym­men­tä sit­ten Sii­ka-ahot raken­si­vat talon Eskon koti­kon­nuil­le Hols­tin­mut­kaan. Rai­ja teki työ­uran­sa kuk­ka-alal­la ja toi­mi myös yrittäjänä.

Syys­kuun 3. päi­vää vuon­na 2006 Esko Sii­ka-aho pitää eri­tyi­se­nä koh­ta­lon päi­vä­nä oman ter­vey­ten­sä kan­nal­ta. Hän sai sydä­nin­fark­tin, mikä joh­ti vaa­ti­vaan sydä­men ohi­tus­leik­kauk­seen. Kun­tou­tu­mi­nen vei kol­me vuot­ta, ja sii­hen oli annet­ta­va aikaa.

Lii­kun­ta on ollut Esko Sii­ka-ahol­le tär­keä teki­jä myös iän kart­tues­sa. Lii­kun­taa kan­nat­taa kyt­keä osak­si taval­lis­ta arki­päi­vää. Vuo­ro­kau­des­sa on 24 tun­tia, ja jos liik­ku­mi­seen käyt­tää yhdes­tä kah­teen tun­tia päi­väs­sä, se ei ole pal­joa. Hän uskoo, että kodil­la on suu­ri mer­ki­tys kan­nus­tet­taes­sa lap­sia ja nuo­ria lii­kun­nan pariin.

Oman kil­paur­hei­lun Sii­ka-aho lopet­ti per­heen perus­ta­mi­sen myö­tä, mut­ta las­ten vart­tues­sa hän alkoi kul­jet­taa hei­tä uin­ti­har­joi­tuk­siin ja mui­hin har­ras­tuk­siin ja toi­mi myös val­men­ta­ja­na urheiluseurassa.

Muis­tiyh­dis­tyk­ses­tä arvo­kas­ta tie­toa ja vertaistukea

Esko Sii­ka-ahoa pari vuot­ta nuo­rem­pi vai­mo Rai­ja sai­ras­taa Alz­hei­me­rin tau­tia. Ete­ne­väs­tä muis­ti­sai­rau­des­ta hän sai diag­noo­sin vuon­na 2013.

– Huo­ma­sim­me jo aiem­min, ettei kaik­ki ole kun­nos­sa, kun Rai­ja oli alka­nut unoh­del­la asioi­ta. Diag­noo­si ja neu­vo liit­tyä Oulun Seu­dun Muis­tiyh­dis­tyk­seen aut­toi mei­tä pal­jon, sil­lä emme tien­neet sai­rau­des­ta mitään ja kuin­ka sen kans­sa eletään.

Esko ja Rai­ja läh­ti­vät muis­tiyh­dis­tyk­sen toi­min­taan aktii­vi­ses­ti mukaan ja osal­lis­tui­vat yhdes­sä ret­kiin sekä liikunta‑, lau­lu- ja tans­si­har­ras­tuk­siin. Tie­don ohel­la ver­tais­tu­ki on ollut ensiar­voi­sen tärkeää.

Kun arki alkoi käy­dä yli­voi­mai­sek­si sai­rau­den edet­tyä ja kotiin saa­dus­ta avus­ta huo­li­mat­ta, Rai­ja pää­si Espe­rin hoi­va­ko­tiin San­ta­hol­mal­le 3,5 vuot­ta sitten.

– Kun hoi­va­ko­dis­sa käy­des­sä­ni 3. syys­kuu­ta ker­roin, että tänään on 63. hää­päi­väm­me, Rai­ja puris­ti kädes­tä. Hän ei pys­ty enää juu­ri muu­ten kom­mu­ni­koi­maan, Esko ker­too sil­mät kostuen.

Vai­mon hoi­va­ko­tiin muu­ton jäl­keen elä­mä koto­na tun­tui tyh­jäl­tä ja yksi­näi­sel­tä. Kui­ten­kin tie­toi­suus sii­tä, että puo­li­so on hyväs­sä hoi­dos­sa, lohdutti.

– Oma kun­to­ni oli hei­ken­ty­nyt, kun huo­mio oli men­nyt puo­li­sos­ta huo­leh­ti­mi­seen. Sit­ten pää­tin ryh­tyä käy­mään Jatu­lin kun­to­sa­lil­la, mikä oli hyvä pää­tös. Mei­tä on muka­va ikäih­mis­ten kun­to­po­ruk­ka, joka käy kol­me­kin ker­taa vii­kos­sa ilta­päi­vi­sin kun­toi­le­mas­sa. Jut­te­lem­me ja tuem­me toi­siam­me. Tavoit­tee­na on vah­vis­taa ja paran­taa lihas­kun­toa, liik­ku­vuut­ta ja tasapainoa.

– Kesäl­lä tein koval­la hel­teel­lä nel­jä motil­lis­ta hal­ko­ja, mikä oli äkki­sel­tään vähän lii­an iso urak­ka, hän myön­tää naurahtaen.

Esko Sii­ka-aho osal­lis­tuu myös vesi­jump­paan Raa­tin hal­lis­sa yleen­sä ker­ran vii­kos­sa. Lisäk­si hän käy Espe­ris­sä oma­ko­ti­ta­lon puu­hien ohel­la. Muis­tiyh­dis­tyk­sen toi­min­taan hän osal­lis­tuu edel­leen aktii­vi­ses­ti ja kehot­taa mui­ta­kin mene­mään roh­keas­ti mukaan, jos muis­ti­sai­raus koh­taa itseä tai läheistä.

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.