Kuu­kau­den esi­ne: Palo­kek­sit päre­kat­to­jen aikakaudelta

Kuvassa kaksi kyläsepän tekemää järeää palokeksiä eli palokoukkua. Toinen keksi on varustettu kettingin pätkällä ja renkaalla, johon voitiin kiinnittää vetoköysi. Taistelussa tulta vastaan keksin toinen sakara on katkennut. Puuvarret ovat olleet jopa neljän metrin mittaisia. Kuva: Eero MikkonenKuvassa kaksi kyläsepän tekemää järeää palokeksiä eli palokoukkua. Toinen keksi on varustettu kettingin pätkällä ja renkaalla, johon voitiin kiinnittää vetoköysi. Taistelussa tulta vastaan keksin toinen sakara on katkennut. Puuvarret ovat olleet jopa neljän metrin mittaisia. Kuva: Eero Mikkonen

Maa­se­pän tako­mat rau­tae­si­neet, jois­sa kak­si piik­kiä, toi­nen sivul­le osoit­ta­va käy­rä piik­ki sekä toi­nen, hie­man var­ren suun­nas­ta ulos­päin suun­tau­tu­va. Lyhyeh­kö ruo­to, jos­sa tup­pi­kiin­ni­tys pak­suh­kol­le puu­var­rel­le. Toi­sen esi­neen piik­kien yhty­mä­koh­das­sa kiin­ni vank­ka ket­ju, jon­ka pääs­sä lenk­ki köy­den kiin­ni­tys­tä var­ten. Toi­nen piik­ki on katkennut.

Palo­kek­siä on käy­tet­ty men­nei­nä aikoi­na tuli­pa­lo­jen rajaa­mi­seen, muun muas­sa päre­kat­to­jen pur­ka­mi­seen sekä lop­pusam­mu­tuk­ses­sa hir­si­ke­hi­koi­den hajal­le repi­mi­ses­sä. Perin­tei­ses­ti palo­kek­si on ollut katol­le nouse­vil­la tik­kail­la. Järei­tä palo­kek­se­jä on van­ha kan­sa käyt­tä­nyt myös kas­kea­mi­ses­sa ja pel­to­jen raivauksessa.

Palo­tur­val­li­suus edel­lyt­ti, että jokai­sel­la talo­no­mis­ta­jal­la tuli olla pihal­laan katol­le joh­ta­vat isot tik­kaat, palo­kek­si ja palo­kir­ves sekä täy­si­näi­nen vesi­tyn­ny­ri talon edessä.

Vuon­na 1867 perus­tet­tiin Kii­min­gin paloa­pu­yh­tiö. Kak­si vuot­ta aiem­min oli kun­nan hal­lin­to ero­tet­tu seu­ra­kun­nan hal­lin­nos­ta ja tämän uudis­tuk­sen vel­voit­ta­ma­na paloa­vun anta­mi­nen kuu­lui nyt kun­nil­le. Paloa­pu­yh­tiöt kor­va­si­vat sään­tö­jen­sä perus­tein tuli­pa­lo­jen aiheut­ta­mia vahin­ko­ja, jota var­ten ne koko­si­vat mak­sut piireistään.

Sään­nöt sisäl­si­vät myös mää­räyk­siä, joi­den tar­koi­tuk­se­na oli estää tulen irti­pää­sy ja vahin­gon sat­tues­sa opas­taa sam­mut­ta­maan palo­pe­sä­ke ennen kuin tuli pää­si val­loil­leen. Talois­sa oli pidet­tä­vä saa­ta­vil­la sam­mu­tus­ka­lu­ja, tuli­si­jo­jen oli olta­va kun­nos­sa ja puh­dis­tet­tui­na ja kat­to­jen raken­nusai­nei­den sään­tö­jen sal­li­mia. Kun­ta­ko­kouk­sen valit­se­mat brand­syy­ni­mie­het (palo­tar­kas­ta­jat) kier­si­vät pii­rin­sä talot keväi­sin ja syksyisin.

Saat­toi­pa har­vaan asu­tuil­la seu­duil­la syy­nää­mi­nen unoh­tua koko­naan. Palo­tar­kas­tus toi­mi par­hai­ten tihe­ään asu­tuis­sa kylis­sä, jois­sa tuli­pa­lo saat­toi vaa­raan naa­pu­rit­kin. Kii­min­gis­sä palo­tar­kas­tus ase­tet­tiin vuon­na 1870 ”toi­sel­le vaka­vam­mal­le kan­nal­le”. Yhdis­tyk­sen nok­ka­mie­hek­si mää­rät­tiin luk­ka­ri Aaro Kaup­pi­la ”useam­mak­si vuo­dek­si”. Kii­min­gin paloa­pu­yh­tiö lak­kau­tet­tiin vuon­na 1908. Uuden lain myö­tä yhtiö todet­tiin lii­an pie­nek­si, vakuut­ta­mi­nen oli myös yleis­ty­nyt val­ta­kun­nan tason vakuutusyhtiöissä.

Palon­tor­jun­ta oli pit­kään pää­asias­sa ennal­ta ehkäi­se­vää. Tuli­pa­lo­jen sam­mut­ta­mi­nen oli pit­kään toi­vo­ton­ta, sil­lä pala­vaa puu­ra­ken­nus­ta ei voi­tu pelas­taa van­han ajan menetelmin.

Käsi­käyt­töi­set palo­ruis­kut tuli­vat apuun 1800-luvun lop­pu­puo­lel­la. Seu­ra­kun­nat oli­vat ensim­mäi­siä palo­ruis­ku­jen hank­ki­joi­ta kirk­ko­jen vakuu­tuseh­to­jen takia. Alu­eem­me ensim­mäi­set sam­mu­tus­kun­nat perus­tet­tiin 1890-luvul­le tul­taes­sa käyt­tä­mään kirk­ko­jen paloruiskuja.

Eero Antin­poi­ka Mik­ko­nen muis­te­li kau­he­aa tuli­pa­loa Mik­ko­sen tör­mäl­lä kesäl­lä 1948. Matin­puo­len rii­hen elo­suo­ji­neen sytyt­tyä tuleen levi­si se saman tien myös Pekan­puo­len rii­heen. Syn­tyi val­ta­va roi­hu, joka hälyt­ti koko kylän sam­mu­tus­töi­hin. Kun pala­vien raken­nus­ten sam­mut­ta­mi­nen osoit­tau­tui mah­dot­to­mak­si, ryh­dyt­tiin var­je­le­maan pää­ra­ken­nuk­sia. Muo­dos­tet­tiin kak­si ihmis­ket­jua, toi­nen joen ran­nal­ta ja toi­nen lam­men ran­nal­ta pihal­le. Eero ja naa­pu­rin Anna-Lii­sa kii­pe­si­vät Matin­puo­len katol­le ja toi­set sam­mut­ta­jat toi­sel­le katolle.

Kipi­nät sytyt­ti­vät tuo tuos­ta­kin päre­ka­ton tuleen, mut­ta nuo­ret sam­mut­ti­vat palo­na­lut ihmis­ket­ju­jen kan­ta­mal­la vedel­lä. Pahim­mas­sa vaa­ras­sa oli Pekan­puo­len navet­ta tulen pääs­tes­sä pai­koin päre­ka­ton läpi nave­tan yli­sil­le. Sam­mu­tus­vä­keä oli niin pal­jon, että tuli saa­tiin pidet­tyä kuris­sa. Ala­ky­län kou­lul­ta haet­tiin käsi­käyt­töi­nen palo­ruis­ku­kin, mut­ta ei sitä saa­tu toi­mi­maan. Lopul­li­nen pelas­ta­ja tuli joel­ta päin lou­nais­tuu­le­na, joka kään­si kipi­nä­pil­vet pois­päin taloista.

Kii­min­ki-Seu­ra r.y. aloit­ti vuo­den 2021 syys­kuus­sa Ran­ta­poh­jas­sa Kuu­kau­den esi­ne ‑tee­man mukai­sen jut­tusar­jan. Pää­sään­töi­ses­ti kuu­kausit­tain ilmes­ty­väs­sä jutus­sa esi­tel­lään van­ho­ja esi­nei­tä ja työ­ka­lu­ja sekä ker­ro­taan nii­den käyt­tö­tar­koi­tuk­ses­ta. Syys­kuus­sa 2021 esit­te­lys­sä oli Kylän­ka­pu­la eli olter­man­nin­ka­pu­la, loka­kuus­sa Kau­laus­lau­ta ja ‑tuk­ki, mar­ras­kuus­sa enti­sa­jan teu­ras­ta­jan puuk­ko­set­ti, jou­lu­kuus­sa Poron länget.

Vuo­den 2022 tam­mi­kuus­sa esi­tel­tiin Luu­luis­ti­met, hel­mi­kuus­sa Jää­sa­ha, maa­lis­kuus­sa Hir­ven­hiih­tä­jän suk­set, huh­ti­kuus­sa Vete­raa­nin sota­muis­to 1808–1809, kesä­kuus­sa Lii­tu­pii­put, hei­nä­kuus­sa Suo­suk­set ja Sii­pi­vii­ka­te, mar­ras­kuus­sa Ploo­tu­lauk­ku 1768 ja ploo­tu ja jou­lu­kuus­sa Pläkkilyhty.

Vuo­den 2023 hel­mi­kuus­sa esi­tel­tiin Tulen­kul­jet­ta­jan pak­ku­la vuo­del­ta 1716, maa­lis­kuus­sa Raken­nus­kät­kö, ”Koti­va­kuu­tus” 1850-luvun tapaan, huh­ti­kuus­sa Täi­kam­pa, tou­ko­kuus­sa Rii­mu­ka­len­te­ri­ra­sia, kesä­kuus­sa Tyn­ny­ri­sa­ha, loka­kuus­sa Tuu­las­tus­vä­li­neet 1800-luvul­ta, mar­ras­kuus­sa Ryyp­py­ku­pit 1700 ja 1800-luvuil­ta ja jou­lu­kuus­sa Kupparinkoneet.

Tämän vuo­den 2024 ensim­mäi­ses­sä esit­te­lys­sä tam­mi­kuus­sa oli Susi­ver­kon kat­kel­ma 1800-luvul­ta, hel­mi­kuus­sa Per­mi­luo­kit 1800-luvul­ta, maa­lis­kuus­sa Pari­re­ki hevos­ten aika­kau­del­ta, huh­ti­kuus­sa Pui­nen sar­vi­sa­tu­la, tou­ko­kuus­sa Pai­men­ty­tön hui­lu 1794, kesä­kuus­sa Pesu­ku­rik­ka ja pyyk­ki­lau­ta, syys­kuus­sa Juu­ri­saa­vi. Nyt esit­te­lys­sä on Palokeksi.

Kii­min­ki-Seu­ra on perus­tet­tu 1999. Yhdis­tyk­sen toi­mia­lu­ee­na on Oulun kau­pun­gin suur­alu­eet Kii­min­ki ja Jää­li, eli enti­sen Kii­min­gin kun­nan alue.

Yhdis­tyk­sen toi­min­nan tar­koi­tuk­se­na on mm. koti­seu­tu­tie­tou­den lisää­mi­nen, koti­seu­tu­hen­gen yllä­pi­tä­mi­nen ja oma­toi­mi­suu­den voi­mis­ta­mi­nen sekä koti­seu­dun kult­tuu­rien vaa­li­mi­nen ja edis­tä­mi­nen. Näi­tä asioi­ta Kuu­kau­den esi­ne jut­tusar­ja tukee, ker­too yhdis­tyk­sen joh­to­kun­nan puheen­joh­ta­ja Mat­ti Kon­tio.

Jut­tusar­jan kuu­kau­den esi­neen esit­te­lee asian har­ras­ta­ja ja joh­to­kun­nan jäsen Eino Mik­ko­nen. Kii­min­ki-Seu­ran muut joh­to­kun­nan jäse­net ovat Aila Berg, Eero Hut­tu­la, Han­ne­le Kuti­lai­nen, Mar­ja-Tert­tu Mer­ta­nie­mi, Mir­ja Mik­ko­nen, Mar­ja-Lii­sa Ruo­ko­la ja Eeva-Lii­sa Vil­mi. Kii­min­ki-Seu­ra viet­tää tänä vuon­na 25-vuotisjuhlavuottaan.

Läh­teet: Ryt­kö­nen Rai­li: Suur-Iin his­to­ria, 1978. 

Kuu­kau­den esi­ne: Eino Mik­ko­sen yksityiskokoelma

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.