Syk­sy on minun

Syys­kuun lopul­la 50 vuot­ta sit­ten äiti­ni oli peru­nan nos­ta­jil­le ruo­kaa ja kah­via lait­ta­mas­sa sekä vie­mäs­sä eväs­tä pel­lon reu­nal­le. Sil­loin ilmoi­tin, että nyt oli­si oikea aika tul­la maa­il­maan. Ehkä­pä jo sii­tä saak­ka perun­an­nos­ton aika on ollut minun. Kuu­laat syys­päi­vät, maan kuu­ra, aurin­gon läm­pö aamun pak­ka­sen jäl­keen, vesi­pi­sa­rat pime­ne­vää iltaa vas­ten, niis­tä olen aina pitänyt.

Mitä sitä täs­sä nyt viis­kymp­pi­nen miet­tii. Pal­jon on vuo­si­kym­me­niin mah­tu­nut. Elä­män eväät sain Sata­kun­nas­sa, Jämi­jär­ven pie­nes­sä kun­nas­sa. Maal­la oli hyvä kas­vaa. Ympä­ril­lä oli vain tut­tu­ja ihmi­siä. Aikaa vie­tet­tiin jär­vel­lä ja sen ran­noil­la. Tutuk­si tuli­vat leh­mät, lam­paat, kanat ja muut elu­kat sekä maan­vil­je­lys. Sel­vää oli se, mis­tä ja miten ruo­ka tuli. Syn­tyi arvos­tus luon­toon ja maa­han, ja se on säi­ly­nyt läpi elämän.

Lap­se­na lem­pi­puu­haa­ni oli puis­sa kii­pei­ly. Päi­hi­tin sii­nä kaik­ki kylän pojat­kin. Jos­kus olin luul­ta­vas­ti vähän lii­an kor­keal­la­kin, ja naa­pu­rin mum­mot seu­ra­si­vat tou­hu­ja­ni sydän syr­jäl­lään. Vii­me kesän lopuk­si näy­tin omal­le mum­mul­le­ni, että vie­lä se viis­kymp­pi­nen­kin ylös puu­hun kii­pe­ää. Var­maan edel­leen­kin mum­mua hir­vit­ti, vaik­ka sel­vi­sin­kin ehjä­nä alas.

No, opis­ke­lu­jen kaut­ta elä­mä kul­jet­ti tän­ne Oulun seu­dul­le ja Jää­liin. Tulin ensim­mäis­tä ker­taa töi­hin Ran­ta­poh­jaan vuon­na 1999. Noin puo­let elä­mäs­tä­ni olen ollut ran­ta­poh­ja­lai­nen, vaik­ka välil­lä olin­kin koto­na lap­sia kas­vat­ta­mas­sa. Ran­ta­poh­jan alue on tul­lut noi­na vuo­si­na tavat­to­man tutuk­si. Edel­leen on muka­vaa teh­dä töi­tä hyväs­sä poru­kas­sa ja kir­joit­taa jut­tu­ja alu­een ihmi­sil­le tär­keis­tä asiois­ta. Kii­tos sii­tä kai­kil­le asian­osai­sil­le, ollaan taas yhteydessä!