Kuu­kau­den esi­ne: Juurisaavi

Leivontapöydälle on aseteltu juurisaavi ja sen päälle taikinan hämmentämisväline härkin, etualle rautalangasta taiten punottu pisteli, lyhytvartinen leipälapio eli pelkka, jauhokauha sekä jauhosihti. Kuva: Eino MikkonenLeivontapöydälle on aseteltu juurisaavi ja sen päälle taikinan hämmentämisväline härkin, etualle rautalangasta taiten punottu pisteli, lyhytvartinen leipälapio eli pelkka, jauhokauha sekä jauhosihti. Kuva: Eino Mikkonen

Kan­san­omai­ses­sa ruo­ka­ta­lou­des­sa on aina ollut hyvin tär­ke­ää val­mis­taa ravin­toai­neet sel­lai­sik­si, että säi­ly­vät mah­dol­li­sim­man pit­kään käyt­tö­kel­poi­si­na. Eri­tyi­sen tär­keä on ollut tai­to val­mis­taa kes­tä­vää lei­pää niin, että se säi­lyy mauk­kaa­na viik­ko­ja ja kuu­kausia. Lei­vän arvo evää­nä ja vara­ra­vin­to­na on ollut korvaamaton.

Tai­si olla 60-luvun eka­vuo­sia, kun Mik­ko­sen van­haan pirt­tiin saa­pui kylän emän­tä Kon­tion Sai­mi tai Siek­ki­sen Kai­ja ja esit­ti pik­ku pojan kor­viin eri­koi­sel­ta kuu­los­ta­van pyyn­nön: Uut­ta lei­vän juur­ta pitäi­si saa­da, van­ha juu­ri on kuol­lut. Rau­ha-äiti haki esil­le nyt esi­tel­tä­vän juu­ri­saa­vin ja rap­sut­ti sen reu­nois­ta kui­vu­nut­ta tai­ki­naa ja varis­te­li kok­ka­reet pape­ri­pus­siin. Pyyn­tö tuli näin täytettyä.

Tai­ki­na­juu­reen lei­po­mi­nen oli ennen mui­noin ainoa tapa saa­da tai­ki­na kohoa­maan, kos­ka hii­vaa ei vie­lä tun­net­tu. Tämä tapa on kaik­kein van­hin­ta koho­te­tun lei­vän val­mis­tus­ta­paa kaik­kial­la maailmassa.

Tai­ki­na­juu­res­sa elää vil­li­hii­vo­ja ja bak­tee­rei­ta. Tai­ki­na­juu­ri siir­tää hii­vat ja bak­tee­rit seu­raa­vaan tai­ki­naan. Näin saa­daan aina saman makuis­ta lei­pää ja hii­vat pitä­vät huo­len sii­tä, että tai­ki­na koho­aa. Ruis­lei­vän juu­ri säi­lyi hen­gis­sä jopa vuo­sia, kun tai­ki­naa jätet­tiin hie­man aina kui­vu­maan puu­as­tian reu­noil­le. Juu­ri herä­si toi­mi­maan, kun ryh­dyt­tiin teke­mään uut­ta tai­ki­naa samas­sa astias­sa. Tai­ki­na­pyt­tyä ei siis saa­nut kos­kaan pes­tä! Hen­kiin herät­tä­mi­nen var­mis­tet­tiin vie­lä ajoit­ta­mal­la lei­po­mi­nen täy­den kuun jäl­kei­seen aikaan. ”Kun kuu katoo, niin lei­pä sakoo”, tie­si van­ha kansa.

Uskon, että Mik­ko­sen suku­ket­ju­ja van­ha tai­ki­na­juu­ri on herä­tet­tä­vis­sä hen­kiin keit­tiön läm­mös­sä lem­peäl­lä kädel­lä ja sopi­van haa­leal­la vedel­lä. Kuu­ma vesi on tap­pa­vaa. Maku ei var­maan­kaan tuli­si ole­maan ihan sama, kos­ka van­han juu­ren mik­ro­bi­kan­ta saat­taa jää­dä nykyil­mas­sa lei­ju­vien ja jau­ho­jen muka­na tule­vien uusien mik­ro­bien jalkoihin.

Rai­li, van­hin sis­kois­ta­ni, muis­te­li joka syk­syis­tä rei­kä­lei­pien suur­lei­po­mus­ta 50-luvun alus­sa. Lei­po­mi­seen val­mis­tau­dut­tiin edel­li­se­nä päi­vä­nä lisää­mäl­lä käden läm­pöis­tä vet­tä ja ruis­jau­ho­ja juu­ri­saa­viin. Näin hapa­tet­tiin tai­ki­nan juu­ri kit­ke­rän hap­pa­mak­si. Saa­vin pääl­le pan­tiin lii­na ja sen annet­tiin olla rau­has­sa vuo­ro­kau­den. Kupli­mi­nen tar­kis­tet­tiin kur­kis­ta­mal­la lii­nan alle. Tuok­su oli kit­ke­rän huu­maa­va. Hapa­tet­tu tai­ki­na vai­vat­tiin ja annet­tiin nous­ta kuoh­keak­si. Val­mis tai­ki­na nos­tet­tiin pel­kal­la lei­po­mis­pöy­däl­le ja käsin pyö­ri­tel­tiin suu­rik­si pöt­ky­löik­si, jot­ka sai­vat het­ken nous­ta, kun­nes niis­tä teh­tiin pie­nem­piä lei­pä­rei­tä. Kun nämä oli­vat hiu­kan pyö­ris­ty­neet, tapu­tel­tiin niis­tä var­si­nai­nen lei­pä. Saa­tet­tiin­pa lait­taa ris­ti­ku­vio­kin pyö­ry­län pääl­le ennen taputtelua.

Ymmyr­käi­sel­lä vor­mul­la lei­kat­tiin ääri­muo­dot ja son­nin sar­vel­la tai juo­ma­la­sil­la pai­net­tiin rei­kä kes­kel­le. Pis­ti­mel­lä tui­kit­tiin vie­lä läpiä, ettei lei­väs­tä tul­lut koho­kuo­ri­sia. Lei­vät nos­tel­tiin pel­kal­la levei­den lei­pä­lau­to­jen pääl­le taas hie­man kohoa­maan. Uuniin lei­vät nos­tet­tiin pit­kä­var­ti­sel­la lei­pä­la­piol­la ja uunis­ta ulos samal­la lapiol­la. Hiu­kan kui­vut­tu­aan reiäl­li­set lei­vät pujo­tel­tiin pit­kiin var­tai­siin ja nos­tet­tiin tuvan orsil­le. Läm­pi­mäs­sä tuvan laes­sa lei­vät säi­lyi­vät homeh­tu­mat­ta koko tal­ven. Kui­va­lei­pää riit­ti koko tal­vek­si ja kevääl­lä odot­ti uusi suur­lei­po­mus. Isoi­sä Mat­ti piti kui­va­lei­pää eri­tyi­sen suu­res­sa arvossa.

Toki meil­lä muu­ta­kin lei­pää pur­tiin kuin vain kui­vaa ja kovaa. Sään­nöl­li­ses­ti lei­vot­tiin ries­kaa, hii­va­ries­kaa, hii­va­lei­pää, pii­mä­limp­pu­ja, peru­na­limp­pu­ja ja tie­ten­kin nisua. Muis­ti­pa Rai­li vie­lä, että hänel­lä oli teh­tä­vä­nä juok­sut­taa aina uuni­läm­pi­mät lei­vät pihan poik­ki naa­pu­rin van­hal­le Marille.

Kii­min­ki-Seu­ra r.y. aloit­ti vuo­den 2021 syys­kuus­sa Ran­ta­poh­jas­sa Kuu­kau­den esi­ne ‑tee­man mukai­sen jut­tusar­jan. Pää­sään­töi­ses­ti kuu­kausit­tain ilmes­ty­väs­sä jutus­sa esi­tel­lään van­ho­ja esi­nei­tä ja työ­ka­lu­ja sekä ker­ro­taan nii­den käyt­tö­tar­koi­tuk­ses­ta. Syys­kuus­sa 2021 esit­te­lys­sä oli Kylän­ka­pu­la eli olter­man­nin­ka­pu­la, loka­kuus­sa Kau­laus­lau­ta ja ‑tuk­ki, mar­ras­kuus­sa enti­sa­jan teu­ras­ta­jan puuk­ko­set­ti, jou­lu­kuus­sa Poron länget.

Vuo­den 2022 tam­mi­kuus­sa esi­tel­tiin Luu­luis­ti­met, hel­mi­kuus­sa Jää­sa­ha, maa­lis­kuus­sa Hir­ven­hiih­tä­jän suk­set, huh­ti­kuus­sa Vete­raa­nin sota­muis­to 1808–1809, kesä­kuus­sa Lii­tu­pii­put, hei­nä­kuus­sa Suo­suk­set ja Sii­pi­vii­ka­te, mar­ras­kuus­sa Ploo­tu­lauk­ku 1768 ja ploo­tu ja jou­lu­kuus­sa Pläkkilyhty.

Vuo­den 2023 hel­mi­kuus­sa esi­tel­tiin Tulen­kul­jet­ta­jan pak­ku­la vuo­del­ta 1716, maa­lis­kuus­sa Raken­nus­kät­kö, ”Koti­va­kuu­tus” 1850-luvun tapaan, huh­ti­kuus­sa Täi­kam­pa, tou­ko­kuus­sa Rii­mu­ka­len­te­ri­ra­sia, kesä­kuus­sa Tyn­ny­ri­sa­ha, loka­kuus­sa Tuu­las­tus­vä­li­neet 1800-luvul­ta, mar­ras­kuus­sa Ryyp­py­ku­pit 1700 ja 1800-luvuil­ta ja jou­lu­kuus­sa Kupparinkoneet.

Tämän vuo­den 2024 ensim­mäi­ses­sä esit­te­lys­sä tam­mi­kuus­sa oli Susi­ver­kon kat­kel­ma 1800-luvul­ta, hel­mi­kuus­sa Per­mi­luo­kit 1800-luvul­ta, maa­lis­kuus­sa Pari­re­ki hevos­ten aika­kau­del­ta, huh­ti­kuus­sa Pui­nen sar­vi­sa­tu­la, tou­ko­kuus­sa Pai­men­ty­tön hui­lu 1794, kesä­kuus­sa Pesu­ku­rik­ka ja pyyk­ki­lau­ta. Nyt esit­te­lys­sä on Juurisaavi.

Kii­min­ki-Seu­ra on perus­tet­tu 1999. Yhdis­tyk­sen toi­mia­lu­ee­na on Oulun kau­pun­gin suur­alu­eet Kii­min­ki ja Jää­li, eli enti­sen Kii­min­gin kun­nan alue.

Yhdis­tyk­sen toi­min­nan tar­koi­tuk­se­na on mm. koti­seu­tu­tie­tou­den lisää­mi­nen, koti­seu­tu­hen­gen yllä­pi­tä­mi­nen ja oma­toi­mi­suu­den voi­mis­ta­mi­nen sekä koti­seu­dun kult­tuu­rien vaa­li­mi­nen ja edis­tä­mi­nen. Näi­tä asioi­ta Kuu­kau­den esi­ne jut­tusar­ja tukee, ker­too yhdis­tyk­sen joh­to­kun­nan puheen­joh­ta­ja Mat­ti Kontio.

Jut­tusar­jan kuu­kau­den esi­neen esit­te­lee asian har­ras­ta­ja ja joh­to­kun­nan jäsen Eino Mik­ko­nen. Kii­min­ki-Seu­ran muut joh­to­kun­nan jäse­net ovat Aila Berg, Eero Hut­tu­la, Han­ne­le Kuti­lai­nen, Mar­ja-Tert­tu Mer­ta­nie­mi, Mir­ja Mik­ko­nen, Mar­ja-Lii­sa Ruo­ko­la ja Eeva-Lii­sa Vil­mi. Kii­min­ki-Seu­ra viet­tää tänä vuon­na 25-vuotisjuhlavuottaan.

Läh­teet:

Suul­li­nen perimätieto.

Vuo­re­la Toi­vo: Suo­ma­lai­nen kan­san­kult­tuu­ri, 1973

Kuu­kau­den esi­ne: Eino Mik­ko­sen yksityiskokoelma

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.