Kansanomaisessa ruokataloudessa on aina ollut hyvin tärkeää valmistaa ravintoaineet sellaisiksi, että säilyvät mahdollisimman pitkään käyttökelpoisina. Erityisen tärkeä on ollut taito valmistaa kestävää leipää niin, että se säilyy maukkaana viikkoja ja kuukausia. Leivän arvo eväänä ja vararavintona on ollut korvaamaton.
Taisi olla 60-luvun ekavuosia, kun Mikkosen vanhaan pirttiin saapui kylän emäntä Kontion Saimi tai Siekkisen Kaija ja esitti pikku pojan korviin erikoiselta kuulostavan pyynnön: Uutta leivän juurta pitäisi saada, vanha juuri on kuollut. Rauha-äiti haki esille nyt esiteltävän juurisaavin ja rapsutti sen reunoista kuivunutta taikinaa ja varisteli kokkareet paperipussiin. Pyyntö tuli näin täytettyä.
Taikinajuureen leipominen oli ennen muinoin ainoa tapa saada taikina kohoamaan, koska hiivaa ei vielä tunnettu. Tämä tapa on kaikkein vanhinta kohotetun leivän valmistustapaa kaikkialla maailmassa.
Taikinajuuressa elää villihiivoja ja bakteereita. Taikinajuuri siirtää hiivat ja bakteerit seuraavaan taikinaan. Näin saadaan aina saman makuista leipää ja hiivat pitävät huolen siitä, että taikina kohoaa. Ruisleivän juuri säilyi hengissä jopa vuosia, kun taikinaa jätettiin hieman aina kuivumaan puuastian reunoille. Juuri heräsi toimimaan, kun ryhdyttiin tekemään uutta taikinaa samassa astiassa. Taikinapyttyä ei siis saanut koskaan pestä! Henkiin herättäminen varmistettiin vielä ajoittamalla leipominen täyden kuun jälkeiseen aikaan. ”Kun kuu katoo, niin leipä sakoo”, tiesi vanha kansa.
Uskon, että Mikkosen sukuketjuja vanha taikinajuuri on herätettävissä henkiin keittiön lämmössä lempeällä kädellä ja sopivan haalealla vedellä. Kuuma vesi on tappavaa. Maku ei varmaankaan tulisi olemaan ihan sama, koska vanhan juuren mikrobikanta saattaa jäädä nykyilmassa leijuvien ja jauhojen mukana tulevien uusien mikrobien jalkoihin.
Raili, vanhin siskoistani, muisteli joka syksyistä reikäleipien suurleipomusta 50-luvun alussa. Leipomiseen valmistauduttiin edellisenä päivänä lisäämällä käden lämpöistä vettä ja ruisjauhoja juurisaaviin. Näin hapatettiin taikinan juuri kitkerän happamaksi. Saavin päälle pantiin liina ja sen annettiin olla rauhassa vuorokauden. Kupliminen tarkistettiin kurkistamalla liinan alle. Tuoksu oli kitkerän huumaava. Hapatettu taikina vaivattiin ja annettiin nousta kuohkeaksi. Valmis taikina nostettiin pelkalla leipomispöydälle ja käsin pyöriteltiin suuriksi pötkylöiksi, jotka saivat hetken nousta, kunnes niistä tehtiin pienempiä leipäreitä. Kun nämä olivat hiukan pyöristyneet, taputeltiin niistä varsinainen leipä. Saatettiinpa laittaa ristikuviokin pyörylän päälle ennen taputtelua.
Ymmyrkäisellä vormulla leikattiin äärimuodot ja sonnin sarvella tai juomalasilla painettiin reikä keskelle. Pistimellä tuikittiin vielä läpiä, ettei leivästä tullut kohokuorisia. Leivät nosteltiin pelkalla leveiden leipälautojen päälle taas hieman kohoamaan. Uuniin leivät nostettiin pitkävartisella leipälapiolla ja uunista ulos samalla lapiolla. Hiukan kuivuttuaan reiälliset leivät pujoteltiin pitkiin vartaisiin ja nostettiin tuvan orsille. Lämpimässä tuvan laessa leivät säilyivät homehtumatta koko talven. Kuivaleipää riitti koko talveksi ja keväällä odotti uusi suurleipomus. Isoisä Matti piti kuivaleipää erityisen suuressa arvossa.
Toki meillä muutakin leipää purtiin kuin vain kuivaa ja kovaa. Säännöllisesti leivottiin rieskaa, hiivarieskaa, hiivaleipää, piimälimppuja, perunalimppuja ja tietenkin nisua. Muistipa Raili vielä, että hänellä oli tehtävänä juoksuttaa aina uunilämpimät leivät pihan poikki naapurin vanhalle Marille.
Kiiminki-Seura r.y. aloitti vuoden 2021 syyskuussa Rantapohjassa Kuukauden esine ‑teeman mukaisen juttusarjan. Pääsääntöisesti kuukausittain ilmestyvässä jutussa esitellään vanhoja esineitä ja työkaluja sekä kerrotaan niiden käyttötarkoituksesta. Syyskuussa 2021 esittelyssä oli Kylänkapula eli oltermanninkapula, lokakuussa Kaulauslauta ja ‑tukki, marraskuussa entisajan teurastajan puukkosetti, joulukuussa Poron länget.
Vuoden 2022 tammikuussa esiteltiin Luuluistimet, helmikuussa Jääsaha, maaliskuussa Hirvenhiihtäjän sukset, huhtikuussa Veteraanin sotamuisto 1808–1809, kesäkuussa Liitupiiput, heinäkuussa Suosukset ja Siipiviikate, marraskuussa Plootulaukku 1768 ja plootu ja joulukuussa Pläkkilyhty.
Vuoden 2023 helmikuussa esiteltiin Tulenkuljettajan pakkula vuodelta 1716, maaliskuussa Rakennuskätkö, ”Kotivakuutus” 1850-luvun tapaan, huhtikuussa Täikampa, toukokuussa Riimukalenterirasia, kesäkuussa Tynnyrisaha, lokakuussa Tuulastusvälineet 1800-luvulta, marraskuussa Ryyppykupit 1700 ja 1800-luvuilta ja joulukuussa Kupparinkoneet.
Tämän vuoden 2024 ensimmäisessä esittelyssä tammikuussa oli Susiverkon katkelma 1800-luvulta, helmikuussa Permiluokit 1800-luvulta, maaliskuussa Parireki hevosten aikakaudelta, huhtikuussa Puinen sarvisatula, toukokuussa Paimentytön huilu 1794, kesäkuussa Pesukurikka ja pyykkilauta. Nyt esittelyssä on Juurisaavi.
Kiiminki-Seura on perustettu 1999. Yhdistyksen toimialueena on Oulun kaupungin suuralueet Kiiminki ja Jääli, eli entisen Kiimingin kunnan alue.
Yhdistyksen toiminnan tarkoituksena on mm. kotiseututietouden lisääminen, kotiseutuhengen ylläpitäminen ja omatoimisuuden voimistaminen sekä kotiseudun kulttuurien vaaliminen ja edistäminen. Näitä asioita Kuukauden esine juttusarja tukee, kertoo yhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja Matti Kontio.
Juttusarjan kuukauden esineen esittelee asian harrastaja ja johtokunnan jäsen Eino Mikkonen. Kiiminki-Seuran muut johtokunnan jäsenet ovat Aila Berg, Eero Huttula, Hannele Kutilainen, Marja-Terttu Mertaniemi, Mirja Mikkonen, Marja-Liisa Ruokola ja Eeva-Liisa Vilmi. Kiiminki-Seura viettää tänä vuonna 25-vuotisjuhlavuottaan.
Lähteet:
Suullinen perimätieto.
Vuorela Toivo: Suomalainen kansankulttuuri, 1973
Kuukauden esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelma
TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.