Har­taus: Tai­vaan isä suo­jan antaa

Pala­sin nel­jä viik­koa sit­ten töi­hin kesä­lo­mal­ta. Heti samal­la vii­kol­la läh­din nuor­ten kans­sa vii­kon­lo­puk­si rovas­ti­kun­nal­li­sel­le telt­ta­lei­ril­le Rokualle.

Lei­ril­le kokoon­tui 100 nuor­ta ympä­ri Oulun rovas­ti­kun­taa. Nukut­tiin tel­tois­sa, pelat­tiin paint bal­lia, uitiin, sau­not­tiin, hil­jen­nyt­tiin har­tauk­siin ja tutus­tut­tiin uusiin ihmi­siin. Osal­le telt­tai­lu oli tut­tua hom­maa, toi­sil­le uusi koke­mus. Vii­kon­lo­pun aika­na satoi ja muu­ta­mas­ta tel­tas­ta kir­jai­mel­li­ses­ti äys­kä­röi­tiin vet­tä. Sil­ti nuo­ret oli­vat tosi hyvil­lä mielin.

Kuin­ka moni on jos­kus ollut yötä tel­tas­sa? Var­mas­ti useim­pien ensim­mäi­set lei­ri­ko­ke­muk­set ovat omal­ta taka­pi­hal­ta, näin myös minul­la. Oli jän­nit­tä­vää koo­ta telt­ta isän ja äidin avus­tuk­sel­la, kan­taa sisäl­le makuu­alus­tat ja makuupussit.

Illan hämär­tyes­sä köm­mim­me telt­taan vel­je­ni ja kah­den serk­ku­ni kans­sa, pien­tä kiher­rys­tä makuu­pus­seis­sa, eväi­den syön­tiä, Aku Ankan luke­mis­ta… Yön äänet kuu­lui­vat telt­taan huo­mat­ta­vas­ti parem­min kuin sisäl­le taloon; rapi­naa, pui­den kahi­naa, kau­kai­nen koi­ran haukunta.

Muis­tan pie­noi­sen jän­ni­tyk­sen ja pelon tun­teen, mut­ta sil­ti kes­tin tuon yön mene­mät­tä sisäl­le omaan sän­kyy­ni. Mik­si näin? Kos­ka tie­sin äidin ja isän tar­kas­ta­van tilan­teen sään­nöl­li­sin välia­join ikku­nas­ta, kos­ka tie­sin ole­va­ni omal­la taka­pi­hal­lam­me ja tie­sin takao­ven ole­van auki…

Samal­la tavoin voim­me aja­tel­la Juma­lan seu­raa­van mei­dän teke­mi­siäm­me. Voim­me aja­tel­la ”olen tel­tas­sa Tai­vaal­li­sen Isä­ni taka­pi­hal­la. Olen pys­tyt­tä­nyt telt­ta­ni aivan Tai­vaan ikku­nan alle. Tie­dän Juma­lan var­je­le­van minua”.

Ensi sun­nun­tain aihe kir­kois­sam­me on ”Juma­lan huo­len­pi­to”. Ensim­mäi­sen vuo­si­ker­ran evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­sus kehot­taa mei­tä ole­maan mureh­ti­mat­ta oikeas­taan mis­tään; vaat­teis­ta, syö­mi­ses­tä, juo­mi­ses­ta… Huo­leh­ti­mi­sen sijaan pitäi­si vain luot­taa sii­hen, että Juma­la kyl­lä tie­tää, mitä minä tar­vit­sen ja pitää minus­ta huo­len. Välil­lä se on vain kovin vai­ke­aa ja eri­lai­set pelot pus­ke­vat väki­sin­kin pintaan.

Kun olin pie­ni, enkä saa­nut unta ja kaik­ki möröt tun­tui­vat tule­van ulos kaa­peis­ta ja sän­gyn alta, minul­la oli tapa­na huu­taa äidil­le­ni ”äiti! mää en saa unta!” ja aina äiti vas­ta­si ”ei äiti­kään vie­lä nuku!”. Ja heti tun­tui pal­jon tur­val­li­sem­mal­ta, en val­vo­nut yksin, äiti­kin oli vie­lä hereil­lä. Sii­hen aja­tuk­seen oli help­po ja tur­val­li­nen nukahtaa.

Myös­kään mei­dän Tai­vaal­li­nen Isäm­me ei kos­kaan nuku. Hän val­voo ja näkee mei­dät joka het­ki. Hän tie­tää tar­peem­me, toi­veem­me ja pel­kom­me. Voim­me siis tur­val­li­sin mie­lin aloit­taa uuden päi­vän ja taas illan tul­len käy­dä nuk­ku­maan, kuten vir­res­sä 503 sano­taan ”hän on läs­nä päi­vän työs­sä roh­kais­ten ja aut­taen, val­voo pimeim­mäs­sä yös­sä, hän on Isä jokai­sen. Tai­vaan isän lähel­lä, jokai­nen on tärkeä”

Kat­ri Sil­lan­pää, nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja, Iin seurakunta