Päät­tä­jäl­tä: Mik­si kukaan halu­aa olla luottamushenkilö?

Lee­na Tiiro.

Mikä saa osan meis­tä halua­maan jat­kaa kun­ta­päät­tä­jä­nä kau­des­ta toi­seen? Asia on ajan­koh­tai­nen, ensi kevää­nä ovat taas kun­ta­vaa­lit. Osal­le jat­ko­kau­den hake­mi­nen on itses­tään sel­vää, osa jou­tuu poh­ti­maan asi­aa paljonkin.

Joku ehkä miet­tii (toi­vot­ta­vas­ti) haluai­si­ko läh­teä mukaan uudek­si luottamushenkilöksi.

Osa kun­ta­lai­sis­ta sanoo, ettei ymmär­rä, mik­si kukaan halu­aa olla päät­tä­mäs­sä asiois­ta ja olla syl­ky­kup­pei­na. Onnek­si syl­ky­kup­pi­na ei jou­du ole­maan kovin usein. Kaik­ki pää­tök­set eivät voi kaik­kia miel­lyt­tää, eikä se ole pää­tök­sen­teon tar­koi­tus­kaan. Mei­dän päät­tä­jien on kyet­tä­vä sei­so­maan mie­li­pi­tei­dem­me taka­na ja nuk­ku­maan teke­miem­me pää­tös­ten kans­sa. Jos­kus joku pää­tös osoit­tau­tuu jäl­ki­kä­teen vir­heek­si. Toi­si­naan täl­lai­sen pää­tök­sen pys­tyy kor­jaa­maan, aina ei. Sen­kin kans­sa on pys­tyt­tä­vä elämään.

Osa on sitä miel­tä, että ihmi­set läh­te­vät mukaan luot­ta­mus­hen­ki­löik­si palk­kioi­den toi­vos­sa. En jak­sa uskoa, että se on kenel­le­kään syy olla muka­na. Jos joku ajat­te­lee, että päät­tä­jä­nä olo tar­koit­taa iso­ja palk­kioi­ta, sitä se ei todel­la­kaan tarkoita.

Kyse­lin syi­tä jak­saa jat­kaa myös val­tuu­tet­tu­kol­le­goil­ta, jot­ka ovat olleet muka­na pit­kään. Lähes kaik­kien puheis­sa nousi esil­le kak­si asi­aa. Mah­dol­li­suus vai­kut­taa tär­keäk­si koke­miin­sa asioi­hin ja halu olla muka­na kehit­tä­mäs­sä kun­taa. Nämä kak­si asi­aa ovat mara­ton, eivät pikamatka.

Mie­tin myös, mik­si olen itse halun­nut jat­kaa ja haluan­ko edel­leen jat­kaa? Mik­si alun perin läh­din mukaan?

Olin ensim­mäis­tä ker­taa muka­na 2009 alka­neel­la kau­del­la. Läh­din mukaan, kos­ka en halun­nut kun­nan ete­lä­osaan yhtä suur­kou­lua. No, en edel­leen­kään halua sitä. Vuo­den alus­sa ope­tus- ja var­hais­kas­va­tus­lau­ta­kun­ta on perus­ta­nut Ope­tus- ja var­hais­kas­va­tuk­sen pal­ve­lusuun­nit­te­lu­työ­ryh­män, jos­sa olen saa­nut muka­na. Voi­sin sanoa, että se on edus­ta­nut sitä, mitä luot­ta­mus­hen­ki­lö­nä toi­mi­mi­nen voi mie­les­tä­ni par­haim­mil­laan olla. Mie­ti­tään yhdes­sä, mikä on mei­dän lap­sil­le paras­ta, miten haluam­me las­tem­me kas­va­van. Ei poli­tiik­kaa, ei nurkkakuntaisuutta.

Olen tie­toi­ses­ti vält­tä­nyt käyt­tä­mäs­tä ter­miä kun­ta­po­li­tiik­ka, poli­tiik­ka ei mie­les­tä­ni kuu­lu kun­nan pää­tök­sen­te­koon. On vain asioi­ta, jot­ka vai­kut­ta­vat mei­dän kaik­kien elä­mään jol­lain tapaa. Par­haim­mil­laan kes­kus­te­luis­sa nousee esiin monia eri­lai­sia näkö­kul­mia ja aja­tuk­sia. Näis­tä hio­taan yhdes­sä se paras vaihtoehto.

Luot­ta­mus­hen­ki­lö­nä toi­mi­mi­nen on myös opet­ta­nut pal­jon. Asia asi­aa ja fak­to­ja, jos­kus fik­tio­ta­kin. Eni­ten olen ehkä oppi­nut toi­sil­ta luot­ta­mus­hen­ki­löil­tä. Osa on avan­nut ajat­te­lua­ni ja aut­ta­nut ymmär­tä­mään asioi­ta eri taval­la. Osa on saa­nut pitä­mään tiu­kem­min kiin­ni omis­ta mielipiteistäni.

Nämä ovat olleet todel­la mie­len­kiin­toi­sia ja välil­lä haas­ta­via­kin vuosia.

Lee­na Tii­ro, Iin val­tuu­tet­tu, Vasemmistoliitto