Tai­tei­li­ja, las­te­noh­jaa­ja Rit­va Laru on poissa

Äiti­ni Rit­va Anne­li Laru syn­tyi Hau­ki­pui­taal­la 25.4.1935 ja kuo­li 89-vuo­ti­aa­na 9.6.2024 Jyväs­ky­läs­sä. Hän oli Mart­ti ja Hin­ni Jär­vi­sen neli­lap­si­sen per­heen esi­koi­nen. Lap­suut­ta var­jos­ti sai­ras­te­lu. Vii­si vuo­ti­aa­na äiti sai vai­kean palo­vam­man las­ten lei­keis­sä kun kuu­maa vet­tä täyn­nä ollut ämpä­ri kaa­tui hänen pääl­leen. Oli suo­ras­taan ihme, että hän sel­vi­si hen­gis­sä. Kurk­ku­mä­tä, kel­ta­tau­ti ja keuh­ko­kuu­me oli­vat vaka­via tau­te­ja, jot­ka äiti myös sai­ras­ti lap­se­na. Run­sas sai­ras­te­lu ja sisäl­lä olo joh­ti­vat innok­kaa­seen luku­har­ras­tuk­seen. Hän muis­te­li usein läm­möl­lä kir­ja­kaup­pias Hel­vi Rajan­toa, joka opas­ti hän­tä kirjavalinnoissa.

Kes­ki­kou­lua äiti kävi Iis­sä, jos­sa hän tapa­si tule­van puo­li­son­sa Jor­ma Larun. Hei­dän yli 66 vuot­ta kes­tä­nyt avio­liit­to päät­tyi isän kuo­le­maan. Lap­sia syn­tyi kak­si: Rai­li ja Pek­ka. Koti­kas­va­tuk­ses­sa äiti koros­ti ahke­ruut­ta ja hyviä käy­tös­ta­po­ja. Hänel­lä oli tapa­na sanoa, että hyväl­lä käy­tök­sel­lä paik­kaa paljon.

Äiti ehti teh­dä monen­lai­sia töi­tä. Hän oli nuo­re­na Rau­ma-Repo­lan Mar­tin­nie­men teh­tail­la mm. palo­vah­ti­na, ylö­sot­ta­ja­na lau­ta­tar­hal­la, kuo­ri­mol­la sii­voo­ja­na ja puu­tar­hal­la apu­lai­se­na. Hän oli lähes 40-vuo­tias kun hän aloit­ti työt Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nas­sa, ensin kehi­tys­vam­mais­ten ker­hos­sa ja vuo­des­ta 1974 alkaen seu­ra­kun­nan vas­taa­va­na las­te­noh­jaa­ja­na eläk­keel­le siir­ty­mi­seen­sä 1992 saak­ka. Työ­uran­sa aika­na hän ehti ohja­ta lap­sia jopa kah­des­sa pol­ves­sa ja seu­ra­kun­nan päi­vä­ker­ho­toi­min­ta laa­je­ni koko kun­nan alu­eel­le. Hänel­le myön­net­tiin seu­ra­kun­ta­työn hopei­nen ansio­merk­ki 1992.

Äiti oli aktii­vi­nen osal­lis­tu­ja ja mones­sa muka­na. Hän oli vuo­det 1981–1992 Hau­ki­pu­taan kun­nan­val­tuus­tos­sa kokoo­muk­sen edus­ta­ja­na. Tämän lisäk­si hän oli mm. mat­kai­lu­lau­ta­kun­nan jäsen1980 ja lii­kun­ta­lau­ta­kun­nan jäsen 1985–1988 sekä Työ­väen­opis­ton joh­to­kun­nas­sa1981-1988. Hän oli myös kirk­ko­val­tuus­ton jäsen ja lap­si­työn joh­to­kun­nas­sa 1987–1994. Kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen toi­min­taan riit­ti myös aikaa, lähei­sim­pi­nä Man­ner­hei­min Las­ten­suo­je­lu­liit­to ja SPR.

Äidin rak­kain har­ras­tus oli maa­laus. Hänel­tä on töi­tä vii­del­tä vuo­si­kym­me­nel­tä. Isä Jor­ma raken­si oma­ko­ti­ta­lon piha­pii­riin äidil­le oman atel­jeen, jos­sa oli rau­hal­lis­ta maa­la­ta ja pitää näyt­te­lyi­tä. Äidil­le rakas paik­ka oli myös kesä­mök­ki Iin Kar­hun­saa­res­sa, jos­sa hän on maa­lan­nut usei­ta tau­lu­ja. Äiti opis­ke­li maa­laus­ta työ­väen­opis­tos­sa 1970–74. Hän kävi usei­ta eri kesä­kurs­se­ja ja sai myös yksi­tyi­so­pe­tus­ta. Pie­niä yksi­tyis­näyt­te­lyi­tä hän piti 1972 alkaen osal­lis­tuen myös yhteis­näyt­te­lyi­hin ja alue­näyt­te­lyi­hin mm. Oulus­sa ja Kajaa­nis­sa. Äidin töi­tä on kun­nan ja seu­ra­kun­nan tilois­sa sekä useis­sa kodeis­sa Hau­ki­pu­taal­la. Äidin tau­luis­ta on koot­tu kir­ja, jon­ka me lap­set teim­me hänen 75-vuotispäiväkseen.

Toi­nen mie­lui­nen har­ras­tus äidil­le oli Sii­ka­saa­ren kodin puu­tar­han hoi­to. Var­hain kevääl­lä hän aloit­ti val­mis­te­lut ja tai­mien kas­va­tuk­sen. Isä raken­si äidil­le kas­vi­huo­neen. Omas­ta maas­ta saa­tiin tomaa­tit, kur­kut, salaa­tit, sipu­lit, pork­ka­nat ja peru­naa. Tyr­ne­jä ja ome­noi­ta riit­ti koko tal­vek­si ja annet­ta­vak­si meil­le lap­sil­le­kin. Kuk­ka­lois­toa oli ilo kat­sel­la. Puu­tar­haan äiti sanoi jät­tä­neen­sä murheensa.

Jor­ma-isä sai­ras­tui 2003 Par­kin­so­nin tau­tiin. Äiti toi­mi isän omais­hoi­ta­ja­na vii­mei­set vuo­det. Rak­kaan avio­mie­hen kuo­le­man jäl­keen 2018, äiti jäi yksin suu­reen oma­ko­ti­ta­loon ja hänen kun­ton­sa alkoi hei­ken­tyä . Oma­ko­ti­ta­los­ta piti luo­pua kesäl­lä 2022. Vuo­si sit­ten äiti muut­ti hoi­va­ko­dis­ta Oulus­ta Jyväs­ky­lään hoi­va­ko­ti Han­na­laan lähem­mäk­si mei­tä lap­sia. Vii­mei­set het­ket sain viet­tää äidin luo­na, olla läs­nä ja pitää kädes­tä kiin­ni rau­hal­li­sen kuo­le­man het­kel­lä. Äiti kuo­li koro­naan nel­jän päi­vän sai­ras­ta­mi­sen jälkeen.

Rit­va-äiti tun­net­tiin Hau­ki­pu­taal­la valoi­sa­na, reip­paa­na ja eri­lais­ten ihmis­ten kans­sa hyvin toi­meen­tu­le­va­na hen­ki­lö­nä. Hänel­lä riit­ti aina aikaa vaih­taa muu­ta­ma sana ja kuu­lu­mi­set tutun vas­taan­tu­li­jan kans­sa. Äidil­lä oli kyky sopeu­tua uusiin val­lit­se­viin olo­suh­tei­siin, hän oli elä­mään­sä tyy­ty­väi­nen ja säi­lyt­ti huu­mo­rin­ta­jun­sa lop­puun asti.

Jääm­me kai­paa­maan rakas­ta­vaa ja kan­nus­ta­vaa äitiä, mum­mua, iso­mum­mua, anop­pia, sis­koa ja tätiä, jon­ka seu­ras­sa oli hyvä olla.

Rai­li Laru-Som­pa, lääkintöneuvos