Suvi­vir­si

Tänä kevää­nä minul­la oli mah­dol­li­suus kuul­la mies­kuo­ro Gra­niit­tia. Kuo­ro vie­rai­li Oulus­sa 20-vuo­tis­juh­la­vuo­den kun­niak­si, toden­nä­köi­ses­ti vii­meis­tä ker­taa, kos­ka lau­la­jien kes­ki-ikä on jo kor­kea. Mies­kuo­ro­lau­lus­sa on oma syvyy­ten­sä ja mah­ti­pon­ti­suu­ten­sa, mut­ta täl­lä ker­taa lau­lua enem­män kos­ket­ti­vat tari­nat lau­lu­jen taka­na, ne ker­rot­tiin lau­lu laululta.

Lau­lut oli­vat suu­rim­mak­si osak­si itsel­le­kin tut­tu­ja van­ho­ja klas­si­koi­ta, mut­ta minul­la ei ollut aavis­tus­ta­kaan mil­lai­sia koh­ta­loi­ta nii­den taak­se kät­key­tyi. Ihmi­set oli­vat puser­ta­neet lau­lui­hin koko sydä­men­sä vai­kei­den aiko­jen kes­kel­lä. Lau­lun­te­ki­jöi­den elä­mäs­sä oli ollut nälän­hä­tää, puu­tet­ta, sodan pel­koa, sai­raut­ta ja kuo­le­maa. Elä­mä oli koe­tel­lut. Jos­ta­kin he oli­vat kai­ken kes­kel­lä kai­va­neet esil­le, uskon, toi­von ja rak­kau­den. Tätä taus­taa vas­ten van­hat lau­lut sai­vat uuden ja syvem­män merkityksen.

Ajat muut­tu­vat ja jokai­nen suku­pol­vi sävel­tää uusia lau­lu­ja ja sovit­taa nii­tä myös uudel­leen. Lop­pu­jen lopuk­si kuu­lum­me suku­pol­vien ket­juun omal­la vuo­rol­lam­me. Jokai­sel­la suku­pol­vel­la on omat haas­teen­sa. Vii­me vuo­det ovat ravis­tel­leet monen ihmi­sen tur­val­li­suu­den tun­net­ta. Jos talou­teen, ter­vey­teen, eikä edes pysy­vään rau­haan voi täy­sin luot­taa ja tur­va­ta, niin mihin sit­ten. Täs­sä koh­taa voi­sim­me ehkä ottaa oppia men­nees­tä ja poh­tia miten mei­dän iso­van­hem­pam­me sel­vi­si­vät, mis­tä kai­kes­ta he ammen­si­vat voi­man­sa. Kesä on uuden elä­män, toi­von aikaa, sii­hen kuu­lu­vat valon laulut.

Tänä kevää­nä kii­vas kes­kus­te­lu sii­tä saa­ko suvi­vir­ren lau­laa vai ei, on lois­ta­nut pois­sao­lol­laan. Myön­nän, että tuo­ta kes­kus­te­lua minun on ollut aika ajoin vai­kea ymmär­tää. Suo­ma­lai­sil­la kun on kan­sa­kun­nan kokoon näh­den erit­täin rikas kult­tuu­ri­pe­rin­tö ja sii­hen kes­kei­se­nä kuu­lu­vat myös lau­lut. Sil­loin kun tätä taus­taa vas­ten ale­taan laa­tia lis­to­ja kiel­le­tyis­tä lau­luis­ta ja kir­jois­ta, on siir­ryt­ty itse­sen­suu­rin kal­te­val­le pinnalle.

Vii­kon­lop­pu­na tuo van­ha lau­lu tuli vas­taan, yli­op­pi­lai­den juh­las­sa, somes­sa ja tele­vi­sios­sa, se on jää­nyt soi­maan pään sisäl­le iloi­ses­ti. Pari päi­vää sit­ten sii­tä jul­kais­tiin taas uusi sovi­tus koti­seu­dul­la­ni kuva­tun videon kera. Se oli mie­les­tä­ni niin hyvä, että lai­toin sen jakoon somes­sa­ni. Sen myö­tä toi­vo­tan oikein hyvää kesää Ran­ta­poh­jan lukijoille.