Seison hiekkaisella polulla käsissäni lapio ja käpristynyt kartta, jonka löysin viime viikolla siivotessani ullakkoa. Karttaa on piirretty lähimetsässäni kulkeva polku, joka päättyy pieneen punaiseen rastiin.
Tarkistan, että olen menossa oikeaan suuntaan ja lähden sitten seuraamaan polkua metsään. Mieleeni pulpahtaa ajatus, että kartta saattaa ollakin vain jonkun lapsen piirtämä, mutta jatka silti matkaa.
Kun saavun paikkaan, jossa aarteen pitäisi olla, pysähdyn ja katson ympärilleni. Oikealla puolellani metsä on harventunut ja näen ihmisiä kävelemässä tiellä. Toisella puolellani on tumma ja synkkä metsä, josta juuri tulin. Otan lapiosta hyvän otteen, isken sen pehmeään maahan ja alan kaivaa kuoppaa.
Kesken kuopan kaivamisen minulle tulee tunne, että joku katselee työtäni. Käännyn katsomaan taakseni ja kirkaisen. Minulle tuntematon tyttö on hiipinyt taakseni. Hänellä on ruskeat pörröiset hiukset ja naama täynnä pisamia. Hän näyttää suunnilleen minun ikäiseltäni.
”Mitä sinä teet?” tyttö kysyy.
”Kaivan kuoppaa”, vastaan ja osoitan sormellani kuoppaa.
”Minä kyllä näen, että se on kuoppa”, tyttö sanoo, ”mutta miksi sinä kaivat sitä?”
”Minä etsin aarretta”, kerron niin kuin se olisi itsestäänselvyys.
Jatkan maan lapioimista, kunnes kuoppa on ainakin metrin syvä ja käteni aivan puhki.
”Ei siellä mitään aarretta ole”, tyttö sanoo tietäväisesti.
”Ei olekaan”, huokaisen alakuloisesti.
Nostan kartan ja lapion takaisin käsiini. Minun täytyisi vain hyväksyä se, että kartta ei tosiaankaan ollut mikään oikea aarrekartta.
”Haluaisitko sinä olla minun ystäväni?” tyttö kysyy.
Katson iloisesti virnistelevää tyttöä ja nyökkään.
Kun kävelemme yhtä matkaa pois metsästä päin, tajuan jotain. Ehkä olin sittenkin löytänyt oikean aarteen, sillä monesti todellinen ystävyys on aitoa aarrettakin arvokkaampaa.
Edith Lahtinen, 8. lk. Yli-Iin koulu
Juttu julkaistaan osana Rantapohjan ja alueen koulujen välistä yhteistyötä