70 vuot­ta: Kuusa­mon tyt­tö pää­tyi Leu­val­le emännäksi

Sirk­ka Perä­lä syn­tyi maa­lis­kuun ensim­mäi­se­nä päi­vä­nä 1954 kuusa­mo­lai­sen maan­vil­je­li­jä­per­heen toi­sek­si nuo­rim­mak­si lap­sek­si sisa­rus­sar­jaan, johon lap­sia kaik­ki­aan syn­tyi nel­jä­tois­ta. Sirk­ka oli kat­raas­ta ensim­mäi­nen, joka syn­tyi sai­raa­las­sa, vie­lä hän­tä hie­man van­hem­mat kak­so­set näki­vät päi­vän­va­lon kotioloissa.

Seit­se­män van­ha­na käyn­nis­tyi Sir­kan­kin kou­lu­tai­val van­hem­pien sisa­rus­ten vanavedessä.

– Säk­ki­län kou­luun oli mat­kaa yhdek­sän kilo­met­riä, ja sin­ne pääs­tiin aamui­sin tak­sin kyy­dil­lä. Ilta­päi­väl­lä tulim­me toi­si­naan met­sä­pol­ku­ja myö­ten kotiin, kun kyy­tiä oli­si muu­ten pitä­nyt odot­taa niin pit­kään. Ei sitä sil­loin kukaan miten­kään kum­ma­na pitä­nyt, enkä muis­ta van­hem­pien­kaan olleen huo­lis­saan. Sel­lai­nen liik­ku­mi­nen oli sil­loin ihan taval­lis­ta ja luon­te­vaa, Perä­lä muistaa.

Säk­ki­län kou­lus­sa käy­ty­jen nel­jän luo­kan jäl­keen saat­toi pyr­kiä kes­ki­kou­luun Kuusa­mon kir­kon­ky­läl­le, ja sin­ne vei Sir­kan­kin tie seuraavaksi.

Moneen työ­hön ison per­heen lap­set tot­tui­vat jo nuo­ri­na, ja isän muka­na Kit­kal­la muik­ku­ja pyy­tä­mäs­sä sekä nii­tä sit­ten myös per­kaa­mas­sa oli­vat kaik­ki heti kun kyke­ni­vät. Par­haim­mil­laan kalaa saat­toi tul­la jopa tuhat kiloa ker­ral­la, joten perat­ta­vaa riit­ti useam­mak­si päiväksi.

Kalas­tuk­ses­ta saa­tiin myös lisä­tu­lo­ja, sil­lä muik­ku­ja tul­tiin kotoa asti osta­maan aina Sal­las­ta saak­ka. Tei­ni-iäs­sä löy­tyi työ­tä jo kodin ulko­puo­lel­ta­kin, kun Sirk­ka pää­si kesä­töi­hin Oulan­gan kan­sal­lis­puis­ton kios­kil­le. Kesä­työs­tään hän ansait­si varat emän­tä­kou­lun käy­mi­seen, jon­ne hän kuu­den­tois­ta ikäi­se­nä oppi­vel­vol­li­suu­den pää­tyt­tyä myös hakeutui.

– Isä ei oli­si halun­nut minun sin­ne mene­vän, vaan hänen mie­les­tään oli­si pitä­nyt jää­dä kotiin töi­hin. Sen ver­ran hänen asen­tees­taan sisuun­nuin, että sain Kemi­jär­vel­tä kurs­sin par­haan todis­tuk­sen ja sti­pen­din­kin, piti­hän minun isäl­le näyttää.

Emän­tä­kou­lus­ta oppi­mi­aan tai­to­ja nuo­ri Sirk­ka pää­si käyt­tä­mään keit­tä­jän töis­sä muun muas­sa TVH:n ruo­ka­las­sa Tai­val­kos­kel­la. Kun siel­lä työt lop­pui­vat, ohjau­tui hän vuo­den 1974 alus­sa Yli-Iin Leu­val­le huo­leh­ti­maan vas­tak­koin eron­neen Juho “Jus­si” Perä­län kym­me­nen ja kah­den­tois­ta ikäi­sis­tä lap­sis­ta sekä tilan kar­jas­ta Perä­län itsen­sä käy­des­sä töis­sä muualla.

Jon­kin ajan kulut­tua soi­vat hää­kel­lot, ja Sirk­ka jäi taloon Jus­sin vai­mok­si. Per­he kas­voi ja työ­tä riit­ti niin las­ten kuin maa­ta­lous­töi­den paris­sa. Kar­jan­pi­don per­he jou­tui lopet­ta­maan kah­dek­saa vuot­ta myö­hem­min Sir­kan saa­tua pahan pöly­al­ler­gian. Kun­tou­tuk­sen jäl­keen hän opis­ke­li kotia­vus­ta­jak­si sekä myö­hem­min työn ohes­sa myös lähihoitajaksi.

1980-luvun puo­li­vä­lis­sä per­he koki kovan iskun, kun Juho-puo­li­so yllät­täen meneh­tyi. Sirk­ka odot­ti tuol­loin paris­kun­nan vii­det­tä las­ta, joka syn­tyi kak­si kuu­kaut­ta isän­sä kuo­le­man jäl­keen. Lap­sis­ta van­hin­kin oli vas­ta 11-vuotias.

– Sil­loin oli­sin var­maan romah­ta­nut, ellen oli­si ollut sii­nä tilas­sa. Oli vain pak­ko jak­saa, ja onnek­si minul­la oli ole­mas­sa jo oma työ­ni, etten jää­nyt aivan tyh­jän pääl­le, vaik­ka tiuk­kaa onkin mon­ta ker­taa ollut, hän mietiskelee.

Vas­toin­käy­mi­siä Sirk­ka Perä­län elä­mään on mah­tu­nut myö­hem­min­kin, sil­lä vuo­den 1993 syys­kuus­sa per­heen koti paloi lähes kivi­jal­kaan. Taloon oli tekeil­lä remont­ti, joka oli jo mel­kein val­mis, kun tuli tuho­si kiin­teis­tön. Sirk­ka itse oli töis­sä Pah­ka­kos­kel­la, kun naa­pu­ri ilmoit­ti hänel­le palosta.

– Tie­sin nuo­rim­man lap­sen juu­ri pääs­seen kou­lus­ta. Tuli hir­veä pel­ko, onko hän ehti­nyt taloon men­nä ja jää­nyt liek­kei­hin. Kaik­ki sen­tään hen­gis­sä säi­lyim­me, vaik­ka muu­ten ei jää­nyt kuin vaat­teet päälle.

Puo­li vuot­ta per­he asui Yli-Iin kir­kon­ky­läl­lä vuo­kra-asun­nos­sa, sit­ten saa­tiin uusi talo pys­tyyn. Lap­set vart­tui­vat ja elä­mä alkoi sees­tyä. Sirk­ka viih­tyi työs­sään, jon­ka puit­teis­sa hän kul­ki hoi­ta­mas­sa sotain­va­li­de­ja ja muun muas­sa kul­jet­ta­mas­sa heil­le aterioita.

– Kun aloi­tin, oli Yli-Iis­sä vie­lä kuusi­tois­ta sotain­va­li­dia, jot­ka kaik­ki asui­vat omis­sa kodeis­saan. Sitä mukaa, kun he vähe­ni­vät, tuli hoi­det­ta­vak­se­ni mui­ta­kin van­huk­sia, mut­ta niin kau­an kuin inva­li­de­ja elos­sa oli, hoi­din hei­tä. Hei­dän hoi­ta­mi­sen­sa oli minus­ta hyvin antoi­saa ja ymmär­sin hei­tä, sil­lä oma isä­ni­kin oli sotainvalidi.

Työ­uran­sa lop­pu­puo­lel­la Perä­lä ehti työs­ken­nel­lä myös van­hus­ten hoi­vayk­si­kös­sä. Elä­ke­vuo­siin­kin mah­tui vie­lä uusi ikä­vä yllä­tys, kun hänel­tä vuon­na 2020 löy­det­tiin syö­pä. Kii­reel­li­sen leik­kauk­sen ja sytos­taat­ti­hoi­to­jen myö­tä tau­ti näyt­tää talt­tu­neen mut­ta on par­hail­laan­kin seurannassa.

Syn­ty­mä­päi­vään­sä Sirk­ka ei aja­tel­lut juh­lia, mut­ta jäl­ki­kas­vu oli eri miel­tä, ja niin­pä he sai­vat äitin­sä­kin innos­tu­maan, “kun nyt ker­ran elä­vien kir­jois­sa vie­lä ollaan”, kuten päi­vän­san­ka­ri itse asian ilmai­see. Merk­ki­päi­vää juh­li­taan Kie­ri­kin Meri­pih­ka­sa­lis­sa tule­va­na lau­an­tai­na puo­lil­ta­päi­vin alkaen.

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.