Päät­tä­jäl­tä: Peli­sään­tö­jä poliit­ti­seen keskusteluun

Tei­jo Liedes.

Olen vii­me aikoi­na poh­ti­nut pal­jon sitä, mik­si me ihmi­set käyt­täy­dym­me, niin kuin käyt­täy­dym­me, kun pitäi­si päät­tää yhtei­sis­tä asiois­ta ja yhteis­kun­nan tule­vai­suu­des­ta. Aikam­me on täyn­nä ris­ti­rii­to­ja, toi­sen osa­puo­len mol­laa­mis­ta ja omia totuuk­sia. Kes­kus­te­lus­ta ei aika ajoin mei­naa tul­la mitään kun­non lopputulosta.

Nyt­hän meil­lä oli­si kehit­ty­neen vies­tin­tä­tek­no­lo­gian avul­la mah­dol­li­suus todel­li­seen edis­tyk­seen niin poli­tii­kas­sa kuin muu­ten­kin yhteis­kun­nal­li­ses­sa kes­kus­te­lus­sa. Tilan­ne ilme­nee niin pai­kal­li­ses­sa, alu­eel­li­ses­sa kuin val­ta­kun­nan ja val­ta­kun­tien väli­ses­sä politiikassa.

Pek­ka Sau­ri käsit­te­lee ongel­maa kir­jas­saan Mie­len­rau­ha levot­to­mas­sa maa­il­mas­sa (Miner­va 2023). Hän käyt­tää mie­luum­min ter­miä kom­mu­ni­kaa­tio kuin tie­don­vä­li­tys, kos­ka kom­mu­ni­kaa­tios­sa mer­ki­tyk­sel­li­sik­si nouse­vat myös tun­teet. Jos tie­to ei tun­nu oikeal­ta, sitä on vai­kea hyväk­syä todeksi.

Kom­mu­ni­kaa­tios­sa pitäi­si jokai­sen vies­ti­jän olla tili­vel­vol­li­nen sano­mi­sis­taan, mut­ta kun tie­don val­lan­ku­mouk­sen seu­rauk­se­na tie­to on kaik­kien ulot­tu­vil­la ja sen mää­rä on raja­ton, kukaan ei pys­ty val­vo­maan tie­don oikeel­li­suut­ta, vaan kan­sa­lai­set val­vo­vat toi­si­aan. Kont­rol­li on siir­ty­nyt net­tia­lus­to­jen omis­ta­jien vas­tuul­le, ja sil­lä tahol­la­han vas­tuu­ky­sy­myk­set jää­vät tun­ne­tus­ti bis­nek­sen jal­koi­hin. Täs­tä on tun­ne­tut seu­rauk­set: someyh­tei­sö­jen kuplau­tu­mi­nen, omiin totuuk­siin usko­mi­nen ja viha­pu­he toi­sia yksi­löi­tä ja ryh­miä kohtaan.

Ris­to Iso­mä­ki mie­len­kiin­toi­ses­sa kir­jas­saan Maa­il­man­pa­ran­ta­jan muis­tel­mat (Into 2023) nos­taa esil­le his­to­rias­ta arvos­ta­man­sa esi­mer­kin, Mahat­ma Gand­hin. Meil­lä­hän on kou­lu­his­to­rian peru­ja mie­li­ku­va Gand­his­ta pas­sii­vi­sen vas­ta­rin­nan esi­ku­va­na, mut­ta Iso­mä­ki on tutus­tu­nut perus­teel­li­sem­min Gand­hin toi­min­nan peri­aat­tei­siin: väki­val­lat­to­man mene­tel­män kes­kei­set peri­aat­teet ovat ehdo­ton sitou­tu­mi­nen totuu­teen, (vaik­ka se oli­si itsel­le epä­miel­lyt­tä­vä) ja väki­val­lat­to­muu­teen sekä kaik­kien ihmis­ten, myös pahim­pien vihol­lis­te­si, kun­nioit­ta­mi­seen. Ihmi­ses­tä pitää aina etsiä hyvää, ja aina pitää pyr­kiä neu­vot­te­le­maan ja ymmär­tä­mään, mik­si toi­nen ajat­te­lee, niin kuin ajat­te­lee. Totuu­den kun­niot­ta­mi­nen ja tar­vit­taes­sa omien käsi­tys­ten muut­ta­mi­nen on vält­tä­mä­tön edel­ly­tys aidol­le kes­kus­te­lul­le. Väki­val­taan, myös viha­pu­hee­seen, vas­taa­mi­nen väki­val­lal­la ei juu­ri kos­kaan kat­kai­se väki­val­lan kier­ret­tä, vaik­ka väki­val­ta tun­tuu ole­van ihmi­sel­le luon­tai­nen tapa rea­goi­da ”vihol­li­seen”.

Kun seu­raa täl­lä het­kel­lä käy­tä­vää kes­kus­te­lua vaik­ka­pa hal­li­tuk­sen ja ammat­tiyh­dis­tys­liik­keen välil­lä, sii­nä toi­sen osa­puo­len kun­nioit­ta­mi­nen ja totuuk­sis­ta välit­tä­mi­nen mei­naa­vat unoh­tua. Omia käsi­tyk­siä ei olla val­mii­ta muut­ta­maan, vaik­ka fak­tat osoit­tai­si­vat sen ole­van vii­sas­ta. Jätän luki­jan har­kit­ta­vak­si sen, kum­pi osa­puo­li syyl­lis­tyy enem­män tai vähem­män täl­lai­seen tapaan ”neu­vo­tel­la”.

Kun val­tioi­den välil­le puh­ke­aa lopul­ta sota, ei lie­ne pas­sii­vi­nen vas­ta­rin­ta enää mah­dol­lis­ta. Sen näem­me paras­ta aikaa Ukrainassa.

Iis­sä ongel­ma ei ole kovin paha. Asiat, joi­ta käsit­te­lem­me, ovat sen ver­ran kon­kreet­ti­sia ja käsi­tet­tä­viä, että kes­kus­te­le­mal­la aivan hyviin pää­tök­siin on pääs­ty. Aika ajoin kui­ten­kin tapah­tuu yli­lyön­te­jä ja louk­kaa­via­kin kom­ment­te­ja näkyy eten­kin somes­sa. Samoin jos­kus val­tuu­tet­tu­jen­kin on toi­si­naan vai­kea hyväk­syä itsel­le epä­miel­lyt­tä­viä faktoja.

Olem­me val­tuus­to­se­mi­naa­ris­sa vii­me syk­sy­nä sopi­neet, että jat­kam­me yhteis­ten peli­sään­tö­jen luo­mis­ta val­tuus­ton työs­ken­te­lyyn ja yli­pää­tään kun­nal­li­seen pää­tök­sen­te­koon ja kes­kus­te­luun. Sinän­sä täy­tyy ihme­tel­lä, että nyky­ai­ka­na täl­lai­sia sään­tö­jä tar­vi­taan, mut­ta sel­lai­sek­si tämä maa­il­ma on mennyt.

Tei­jo Lie­des, kun­nan­hal­li­tuk­sen puheen­joh­ta­ja, Vasemmistoliitto