Suomen perustuslaissa kerrotaan, että Suomen kansalaisella on vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa.
Alempiasteisen lain, maankäyttö- ja rakennuslain nojalla on kunnilla mahdollista evätä kansalaiselta oikeus asua vapaa-ajan asunnollaan. Kunnat käyttävät mielivaltaa päättäessään, kuka ja missä saa asua. Niin tekee Oulukin.
Niin Oulussa kuin muuallakin kielteistä suhtautumista asunnon käyttötarkoituksen muutoksiin perustellaan usein yhdyskuntarakenteen hajautumisella ja asukkaan tarvitsemien palveluiden lisääntymisellä.
Rantapohjan alueella esillä on Virpiniemi, jossa ihmiset asuvat vapaa-ajanasunnoiksi kaavoitetuissa kodeissaan ympäri vuoden. Viime viikolla kirjoitin tapauksesta, jossa Oulun kaupunki hylkäsi erikoisin perustein kyläalueella asuvan miehen hakemuksen muuttaa vapaa-ajan asunto vakituisen asumisen tarkoitukseen juuri mainitsemillani perusteilla.
Viime keväänä maankäyttö- ja rakennuslakiin tuli muutos, jonka mukaan kunta voi osoittaa rakennusjärjestyksessä alueet, joissa vapaa-ajanasunto voidaan muuttaa pysyväksi asunnoksi rakennusluvalla ilman poikkeuslupaa. Suuntaa Suomessa uuden lain käyttämisessä ovat näyttäneet muun muassa Kangasala, Kalajoki ja Kuusamo.
Olisiko syytä nähdä vakituisen asukkaan kuntaan tuomat verotulot, joita vapaa-ajan asukas ei mukanaan tuo? Olisiko syytä kantaa huolta kyläalueiden pysymisestä elävänä? Olisiko asioista päättävien syytä perehtyä huolellisesti tosiasioihin, jotka vaikuttavat tehtyihin päätöksiin ja alueen ihmisten ja kylien elämään?