Joulu herättää monia muistoja, joista jotkut ovat painuneet lähtemättömästi mieleen. Yhdessä-ryhmän joulutapaamisessa muisteltiin entisaikojen jouluja.
Toini kertoi ikimuistoisesta rekiretkestä joulukirkkoon 10-vuotiaana vuonna 1949. Takkurannalta lähti matkaan puolenkymmentä hevosta puoli kuuden aikaan aamulla. Matka taittui paukkupakkasessa vällyjen alla aisakellojen helkkeessä. Lumi oli hunnuttanut puut upeasti kehystämään Takkurannalta kylälle johtavan Kirkkotien. Paluumatka kotiin meni kilpa-ajoksi.
Rauhalle joulukirkko vuonna 1955 jäi lähtemättömästi mieleen. Sinä vuonna isä ja isän veli olivat kuolleet, ja tunnelma oli haikea. Suru-uutiset jatkuivat, sillä joulukirkosta kotimatkalle lähtenyt kirkkoherra Pellikka joutui Haukiputaan risteyksessä autokolarin, jossa hän menetti vaimonsa ja poikansa.
Anneli matkasi joulukirkkoon Haukiputaan pohjoispuolelta hevosen vetämässä reessä. Loppumatka taittui Kiiminkijoen jäätä pitkin kirkkoon. Kelan papalla oli tapana ottaa reen kyytiin joulukirkkoon menijöitä.
Virolaissyntyinen ja nykyisin haukiputaalainen Oivi kertoi, että hänen lapsuudessaan neuvostoaikana joulua ei vietetty, mutta uusi vuosi oli suuri juhla.
– Muistan kuinka lapsena näimme ruotsalaisia lehtiä ja kirjoja, joissa oli kuvia ihanista leluista ja joulunvietosta. Toivoimme, että tonttu toisi meillekin joululahjoja. Vuoden 1990 jälkeen Viron itsenäistyttyä joulua alettiin viettää.
Kun Oivi kävi ensimmäistä kertaa joulukirkossa Haukiputaalla muutamia vuosia sitten, hän ihmetteli kirkon hienoja maalauksia ja sitä, kuinka joulukirkko oli aivan tupaten täynnä. Toki Virossakin kirkossa käytiin. Joulukuusen hankkiminen kaupungin torilta oli traditio.
Vuosikymmeniä sitten elettiin köyhää aikaa ja joulunviettokin oli vaatimatonta, mutta aina yhtä odotettua ja jännittävää. Perheissä oli yleensä paljon lapsia, eikä lahjoja juurikaan saatu. Joulukoristeita tehtiin kreppipaperista ja kuusessa paloivat aidot kynttilät, joita vartioitiin tarkoin.
9‑lapsisessa sisarusparvessa kasvanut Rauni muisteli, kuinka muiden lasten kanssa kierrettiin naapurustossa “tonttusilla” ja saatiin joskus kolikoita, joilla ostettiin toisille joululahjoja kuten muisteja.
Joulukinkkua oli pöydässä, jos talossa oli ollut oma possu kasvatettavana, tai sitten pieni lihapala hankittiin kaupasta. Liha paistettiin uunissa tai käristettiin pannulla. Mikä olikaan sen parempaa kuin kastaa sitten hapanleipäpalaa rasvassa!
Monet ryhmäläiset muistelivat myös “hoopukkaa”, veteen tai maitoon keitettyä perunakeittoa, jossa oli höysteenä silakkaa. Hoopukka oli Haukiputaan seudun kodeissa usein tarjolla oleva ruoka.
– Vaikka aika oli köyhää, aivan ihmeen kaupalla äiti sai loihdittua joulupöytään tarjottavaa, kertoi Kaija-Liisa.
– Silakoita syötiin monesti sunnuntai-iltana myös kylmien kuoripottujen kanssa.
Omasta jo oman perheen joulusta hänellä on jäänyt erityisesti mieleen eräs lumeton joulu, jolloin hän lähti aikaisin aamulla äitinsä kanssa joulukirkkoon Peltosen linja-autolla hakemaan joulutunnelmaa. Mies jäi kotiin pienten lasten kanssa. Peltosen Liikenne kuljetti Martinnimestä väkeä ilmaiseksi joulukirkkoon, ja linja-auto oli aina tupaten täynnä.
Leenan lapsuusperheessä oli kymmenen lasta. Kaksoissiskonsa kanssa hän sai isosiskon Ruotsista lähettämässä paketissa kumpikin oman guttaperkkanuken. Guttaperkka oli ensimmäinen muovimainen materiaali. Ihmeteltävää riitti, sillä nuket avasivat ja sulkivat silmänsä, niillä oli oikean näköiset hiukset ja toisella oli yllä vaaleanpunainen ja toisella vaalean sininen villamekko.
Maija-Liisa muisteli saaneensa lapsena muutamia pieniä paketteja, joita ei raskinut avata kaikka aattona. Yhdessä paketissa oli puinen penaali, jonka oli varmastikin isä itse tehnyt.
Leila muisteli työtään tarjoilijana ravintolassa pikkujoulujen aikaan, jolloin ei vielä ollut seisovia puffet-noutopöytiä. Painavia kinkkulautasia kannettiin pöytiin ja tarjoiltiin jokaiselle ruokailijalle erikseen.
– Kun taustalla soi Oispa joulu ainainen, ajattelimme tarjoilijoiden kesken, että olisipa se aika raskasta!
Joulupukin arvoitus on kiehtonut lapsia kautta aikojen. Jo vuosikymmeniä sitten totuus lapsille alkoi valjeta silloin, kun joulupukin ääni kuulosti tutulta tai isä lähti asioille aina ennen pukin tuloa.
– Mua on petetty, oli huudahtanut yksi muistelijoista, kun pukin kasvoilta valahtaneen naamarin takaa paljastui isän veli.
Joulupukkiin haluttiin kuitenkin uskoa mahdollisimman pitkään. Salaisuuden paljastuminen tuntui todella isolta pettymykseltä.
Miten mahtaa olla nykyisin, halutaanko joulupukki-illuusioita pitää yllä vai kertoa totuus? pohdittiin porukalla.
Yhdessä-ryhmä on täyttänyt odotukset
Haukiputaan seurakunnan diakoniatyön siipien suojassa Wirkkulassa kokoontuva Yhdessä-ryhmä on vastannut odotuksia. Tämän vuoden alusta joka toinen tiistai koolla ollut vapaaehtoisten vetämä ryhmä perustettiin toiveesta tarjota kohtaamispaikka, missä voi tavata säännöllisesti muita ja torjua samalla yksinäisyyttä.
Ryhmää vetävät vapaaehtoiset Leila Lukkaroinen ja Leena Liedes, mutta jokainen osanottaja voi tuoda oman kortensa kekoon rentoihin tapaamisiin. Ohjelmaa voidaan suunnitella yhdessä, mutta tapaamisten anti syntyy yleensä aivan luonnostaan. Porinaa piisaa monista aihepiireistä kahvittelun lomassa. Välillä lauletaan yhdessä tai joku lausuu runoja. Keväällä tehtiin myös retki Asemakylän laavulle.
Yhdessä-ryhmän toiminta jatkuu joulutauon jälkeen ensi vuonna loppiaisen jälkeen tiistaisin kello 13–15 Wirkkulassa. Ryhmä on avoin kaikille ja mukaan voi tulla silloin kuin itselle sopii. Aloituksesta tiedotetaan tarkemmin lähempänä.
– Täällä on tosi mukava tunnelma ja on kiva päästä näkemään muita ja juttelemaan. Eipähän tarvitse yksin kotona vain itsekseen puhua, kuittasi nauraen yksi ryhmäläisistä.
Yhdessä-ryhmä kokoontui jouluisissa tunnelmissa ennen itsenäisyyspäivän alla ennen joulutaukoa. Mukana oli myös Haukiputaan seurakunnan vs. diakoniatyöntekijä Teija Keränen, joka aloittaa vastaavissa tehtävissä Kiimingin seurakunnassa ensi vuoden alussa. Alueeseen kuuluu myös Yli-Ii.
– Mieli on tietenkin haikea, sillä Haukiputaalla on ollut mukava työskennellä ja olen saanut tutustua seurakuntalaisiin. Olen kuitenkin innossani saatuani vakituisen työpaikan ja tulen varmasti viihtymään uudessakin paikassa, summasi Keränen.