Toi­mit­ta­jal­ta: Par­haat epä­miel­lyt­tä­vät lukukokemukset

Jou­lun alla kään­nän kat­see­ni auto­maat­ti­ses­ti vuo­den vaih­tee­seen. Olen jo hah­mo­tel­lut itsel­le­ni hen­ki­lö­koh­tai­sia haas­tei­ta tule­val­le vuo­del­le. Yksi niis­tä on lukea enem­män kir­jo­ja kuin tänä vuon­na. Kulu­van vuo­den aika­na olen luke­nut tai kuun­nel­lut 28 kir­jaa, ja yksi on vie­lä kesken.

Havait­sin jän­nit­tä­vän asian, kun kat­se­lin luet­tu­jen kir­jo­je­ni lais­taa täl­tä vuo­del­ta. Monet par­hais­ta luke­mis­ta­ni kir­jois­ta ovat niin sano­tus­ti epä­miel­lyt­tä­viä luku­ko­ke­muk­sia. Nii­den ker­to­mat tari­nat ja koh­ta­lot nos­tat­ta­vat ahdis­tuk­sen, empa­tian, puis­ta­tuk­sen ja jopa inhon ja rai­von tun­tei­ta pin­taan. Tari­naa jää miet­ti­mään jäl­keen päin pit­käk­si aikaa, ja teos put­kah­taa mie­leen satun­nai­ses­ti vie­lä pit­kän­kin ajan jälkeen.

Epä­miel­lyt­tä­väl­lä tari­nal­la on usein suu­ri vai­ku­tus sisäi­seen maa­il­maam­me. Sik­si haluan jakaa par­haat tänä vuon­na luke­ma­ni epä­miel­lyt­tä­vät tari­nat myös teille.

Aloi­tin vuo­den luke­mal­la vuo­den 2022 Fin­lan­dia-voit­ta­jan, Iida Rau­man Hävi­tyk­sen. Väki­val­lan, jul­muu­den ja tuhon kehään luki­jan upot­ta­va kir­ja hen­gäs­tyt­tää, eikä pääs­tä ottees­taan ennen vii­meis­tä sivua. Olen suo­si­tel­lut kir­jaa var­maan kai­kil­le tutuil­le­ni, ja teen niin jatkossakin.

Lau­ra Jun­tusen Subu­tex-kau­pun­gin kas­va­tit on kau­nis­te­le­ma­ton sukel­lus Raa­hen, Suo­men Subu­tex-kau­pun­gin var­joi­sal­le puo­lel­le. Raa­ka kuvaus riip­pu­vuu­des­ta, syr­jäy­ty­mi­ses­tä, kuo­le­mas­ta ja rikol­li­suu­des­ta ker­too huu­me­riip­pu­vuu­des­ta sel­lai­sen ihmi­sen näkö­kul­mas­ta, jota emme yleen­sä pää­se kuu­le­maan. Pai­ne­tun kir­jan kuva­ma­te­ri­aa­li voi tosin olla osal­le liikaa.

Jean­net­te McCur­dyn teos I’m Glad My Mom Died on jo nimen­sä perus­teel­la kipeä luku­ko­ke­mus. Enti­nen lap­si­täh­ti ker­too, kuin­ka kont­rol­loi­va äiti sysä­si hänet työs­ken­te­le­mään, laih­dut­ta­maan ja luo­pu­maan kai­kes­ta yksi­tyi­syy­des­tään pie­nes­tä lap­ses­ta aina var­hai­sai­kui­suu­teen asti. Ker­ron­taan mah­tuu mus­taa huu­mo­ria. Sil­ti tari­na jät­tää poh­ti­maan, kuin­ka äiti voi teh­dä lap­sel­leen Jean­net­ten kuvaa­mia asioi­ta, ja kuin­ka tari­nan kuvaa­mas­ta lap­suu­des­ta voi selvitä.

Toki minun on pak­ko lisä­tä lis­taan oma esi­kois­teok­se­ni, Huu­me­jär­jes­tön Pomo. Mir­ka Vai­ni­kan tari­na avaa sen­su­roi­mat­ta usei­ta näkö­kul­mia huu­me­maa­il­maan sekä sii­hen, mil­tä työ päih­de­ken­täl­lä todel­li­suu­des­sa näyttää.

Haas­tan sinut­kin luke­maan epä­miel­lyt­tä­viä tari­noi­ta, ja kes­kit­ty­mään sii­hen, mitä tari­nal­la halu­taan ker­toa. Empa­tia, avoi­muus ja halu rik­koa omia ennak­ko­luu­lo­ja luke­mi­sen kei­noin eivät kos­kaan mene hukkaan.

Ter­hi Ojala

terhi.ojala(at)rantapohja.fi