Suomen sodissa taistelleita veteraaneja on keskuudessamme vielä hieman yli 2000. Heidän keski-ikänsä on jo 98 vuotta. Yksi näistä veteraaneista on iiläinen Väinö Veijola, joka taisteli jatkosodan loppuvaiheilla Kannaksella. Veijola on Haukiputaan rintamaveteraaniyhdistyksen viimeinen sotaveteraani.
Vuoden 1925 lokakuussa syntynyt Veijola vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Iin Sorosenperällä, jossa hänen perheensä kotitila sijaitsi. Veijolan täyttäessä 14 syttyi Talvisota.
– Kun talvisota oli alkamassa, naapurin mies tuli meille ja sanoi että “nyt se on pian täällä”, Veijola muistelee.
Talvisodan päättyessä kyti Välirauhan kestämättömyyden uhka myös nuorukaisen mielessä – sodan loppumiseen ei voinut eikä uskaltanut luottaa.
Veijola osallistui kutsuntoihin jatkosodan aikana lokakuussa 1943 hieman ennen 18-vuotispäiväänsä. Parin viikon päästä hän oli jo matkalla asepalvelukseen Kuopioon, ja puolen vuoden kuluttua tuli kutsu rintamalle.
– Olin ihan poikanen vielä, ei sitä osannut ajatella, miltä se lähtö tuntui.
Aluksi Veijola matkasi junalla Hyrynsalmelle, sillä vihollisen oletettiin liikkuvan pohjoiselta itärajalta kohti Oulua.
Veijola ehti Hyrynsalmella hädin tuskin astua junasta ulos, kun joukot komennettiin takaisin junaan ja täydennysmiehiksi Kannakselle.
– Olin siis paikalla sen pahimman rytäkän, kun venäläinen hyökkäsi Kannaksella, niin kauan kuin se sitten kesti.
Ensimmäisestä yöstään rintamalla hän muistaa kaivaneensa itselleen pienellä kenttälapiolla maahan sirpalesuojan nukkumapaikaksi.
– Jalat olivat kipeät, kun kippuralla nukuin siinä yön.
Sodan jälkeen Veijola palasi Iihin perheensä kotitilalle. Lapin sotaan Veijolaa ei huolittu, vaan hänet lähetettiin niin sanotusti kotiin kasvamaan ennen vakinaisen asepalveluksen suorittamista. Veijola olikin yksi heistä, jotka kokivat sodan käytännössä ennen niin sanottua teoriaopetusta.
Armeijan jälkeen Veijola työskenteli kotitilallaan. Maatalouskoneita ei ollut, vaan hommat tehtiin käsin.
– Kesät olivat hyvinkin kiireistä aikaa, kun työt piti koettaa saada tehtyä hyvissä ajoin.
Jossain vaiheessa Veijola huomasi lehdessä ilmoituksen, jossa etsittiin elokuvakoneen käyttäjiä. Veijola haki paikkaa, ja kävi kouluttautumassa pestiin Helsingissä.
– Näytin 25 vuotta elokuvia työväentalolla. Mieleen on jäänyt erityisesti se, kun eräänä talvena oli 40 astetta pakkasta ja minä kuljin työpaikalle turkis päällä.
Veijolalla on kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Lastenlapsia ja lastenlastenlapsiakin on jo. Sodassa koetuista asioista tulee perheen kanssa juteltua harvoin, mutta Veijola kokee, että sotaveteraaneja arvostetaan nykypäivänä enemmän kuin ennen.
– Silloin ennen sanottiin, että mitäs menitte sotimaan. Suomeahan siinä puolustettiin, ja minusta se oli velvollisuus mennä puolustamaan.
Veijola asuu Oulun Veljeskodissa. Mies on ollut aina kova laulamaan, ja nytkin hän kajauttaa ulkomuistista kauniita säkeitä:
– En ruusuja sulle tarjota voi, on talvi ja hanget maillaan. Vaan tarjoan hehkuvan syömmeni, joka on nyt sinun lempeäs vailla. Junan kiitäessä kohden etelää, sinut satujen tyttö löysin, sinut nähdessäin syömmeni sykkimään sait, kuin aatoksissani tiesin.
TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.