Voiko nykypäivän Suomessa edes sanoa tai kirjoittaa mitään muoti-ilmiö uhriutumisesta ilman että joku siitä uhriutuu.
Uhriutumisen sanakirjamääritelmässä mainitaan uhrin roolin omaksuminen ja joutuminen huonon kohtelun tai rikoksen uhriksi. Sanoisin kuitenkin, että uhriutumisesta on nyky-Suomessa kehittynyt määritelmää paljon monisävyisempi ilmiö, jonka merkittävimpiin ponnistusalustoihin kuuluu yksilön oikeuksien korostaminen ja oikeutetuksi koettu individualismi – kaikki heti mulle ‑ajattelu. Tyypillinen piirre on myös se, että vaikeuksista on aina vastuussa joku muu kuin uhriutuja itse. Ja jonkun muun pitäisi tehdä asialle jotain.
Sosiaalinen media on tarjonnut uhriutumisen esittelylle mitä parhaimman kanavan. Valittamisen kirjo alkaa ravintolan kylmästä kahvista ja se kulkee naapurien ja läheisten mollaamisesta salaliittoteorioiden kautta aina ties miten suurien vääryyksien äärelle. Perheen ja suvun sisältäkin löytyy aina se uhriutuja. Hän on se, joka on aina tehnyt eniten, mutta jonka tekoja ei hänen omasta mielestään arvosteta.
Me toimittajat emme ole syyttömiä uhriutumisilmiön leviämiseen. Julkkis täytyy saada avautumaan vaikeasta lapsuudestaan tai masennuksestaan. Moni samaistuu julkisuuden henkilöihin. Miksipä en minäkin siis kokeilisi parin viikon pikamasennusta ja kertoisi sitä maailmalle.
Poliitikko on uhriutujan paras ystävä. Poliitikko on aina valmis esittelemään ison tai pienen vääryyden kokeneita, kunhan heitä on riittävä määrä ja vääryys on julkisuuteen sopivaa lajia. Moni tähän asti aivan onnellinen kansalainen ei edes tiedä joutuneensa vääryyden uhriksi ennen kuin hänet herätetään rooliinsa.
Suomalaiset määrittelevät asenteensa elämään mielellään sanalla sisu. Voiko sen toinen puoli olla itsesääli, joka verhotaan uhriutumiseen. Itseään säälivä sisupussi.
Pekka Keväjärvi