100 vuotta tänään 21.9. täyttävä Anni Huru saa usein vastata kysymykseen, mikä on pitkän iän salaisuus. Ja kuinka hän hoitaa ihoaan, kun kasvoissa on niin vähän ryppyjä. Virallisissa yhteyksissä ihmetellään myös joskus, onko tiedoissa jokin virhe, kun ikää on noin paljon.
– Ihonhoidosta sen verran, että huiskaisen vettä naamalle ja se on siinä, heläyttää päivänsankari.
Pitkän iän salaisuuden – jos sellaista on, hän arvelee olevan ainakin omalla kohdallaan kovan työnteon pienestä pitäen.
– Työ pitää ihmisen virkeänä. Hyvin vähän olen sairastanut, lentsutkaan eivät hevillä tartu, hän ihmettelee.
Monenlaisiin maatalon töihin ja kotiaskareisiin Anni Huru (o.s. Kaattari), tarttui jo pikkutyttönä kotimaatilalla Kiimingin Tirinkylässä. Kun leipomapöydälle ei vielä yltänyt, tyttö oppi jakkaralla seisten rieskan- ja nisunteon äiti Reetta Sofian opastuksella. Innostus leipomiseen on säilynyt koko elämäniän. Liekö myös isä Kalle nähnyt tytön varttuessa tämän taidot, sillä hän usein huuteli, että tuleppa Anni karhittemaan! Ei ollut traktoreita, vaan peltotyöt tehtiin hevospelillä.
Nykyisin voi vain ihmetellä, miten kaikki työt hoituivat, kun ennen aikaan ei ollut mitään koneita kotitöissäkään apuna. Luppoaikaa ei jäänyt, illalla istuttiin kehräämään rukin äärelle.
Talvisodan syttymisen päivän marraskuussa 1939 Anni Huru muistaa tarkasti. Hän oli 16-vuotias ja lähtenyt tuttuun tapaan isän kaverina viemään Tirinkylästä hevosella perunoita ostajille Ouluun. Kaupungissa ihmeteltiin miten sotilaita oli niin paljon liikkeellä. Vielä ei osattu aavistaa, mitä tapahtuu. Paluumatkalla pysähdyttiin Kuusamontien varteen taukopaikkaan kahville ja antamaan hevoselle lepohetki, kun kuultiin, että sota on syttynyt.
– Kauhealtahan se tuntui ja asiaa oli vaikea käsittää.
Sodan kauheudet ja muistot ovat nousseet nyt jälleen pintaan, kun Ukrainassa soditaan. Maailmanmeno näyttää olevan “hullulla mallilla”.
Annin isä oli sodan syttyessä jo sen verran iäkäs, ettei joutunut rintamalle. Kotirintamalla riitti kuitenkin työtä kaikille kynnelle kykeneville. Evakkoja alkoi virrata Kuusamosta ja Pudsjärveltä näille seuduille jalkaisin, hevoset ja lehmät mukana. Kenellä oli vähäkään isompi pirtti, tulijoita majoitettiin.
Sairasteltuaan isä menehtyi jo vuonna 1944.
– Mieleen on jäänyt kun isää vietiin hevosen vetämässä ruumissaatossa kirkkoon, tiellä vastaantulleet saksalaissotilaat pysähtyivät tekemään kunniaa. Isän menetys oli kova isku perheelle, jotta selvittiin kaikista maatilan töistä.
Tulevan puolisonsa Pentti Hurun Anni oli nähnyt jo aiemmin “hurulaisten” kyläillessä Tirinkylässä. Myöhemmin nuoret tapasivat tansseissa Haukiputaalla valistustalolla ja osakunnalla.
– Kiimingistä pyöräiltiin rientoihin Haukiputaalle ja yöllä takaisin. Ei se ollut matka eikä mikään. Iltamiin ei menty vain tanssin vuoksi, vaan ne olivat tilaisuuksia, joihin kokoonnuttiin tapaamaan muita.
Muutaman vuoden seurustelun jälkeen nuoripari avioitui ja Anni meni miniäksi Hurulle Pentin kotipaikalle Asemanvanhantien varteen. Lapsia oli jo neljä, kun Pentti rakensi perheelle oman talon kotitilan maalle. Lapsia syntyi kaikkiaan kuusi, neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Pentti työskenteli kunnalla työnjohtajana tiepuolella ja tuli tutuksi varmasti joka kylällä.
Asemakylässä on ollut aina hyvä yhteishenki. Kyläilty on paljon ja autettu toisia. Anni Huru muistaa, kuinka häntä lypsytaitoisena haettiin monesti apuun, silloin toinen naapuri tuli avuksi kotiin lapsia hoitamaan.
Kun Hurun lapsista nuorimmainen aloitti esikoulun, Aseman koulun johtaja Eero Jussila tuli kysymään Annia töihin koulun keittolaan ja siivoojaksi.
– Totta kai lähdin, ja viihdyin hyvin.
Aseman koululla vierähti 15 vuotta eläkeikään saakka.
– Tuohon aikaan ei ollut muuta kuin harja, luutu ja ämpäri. Kaikista töistä kuitenkin selvittiin, niin kodeissakin.
Ruoka käytettiin aina tarkoin, mitään ei heitetty hukkaan. Leipä ja nisu leivottiin aina itse niin Anni Hurun lapsuudenkodissa kuin hänen omassa taloudessaankin. Punaleipääkin tehtiin, ohuehkoksi leiväksi leivottu verileipä kuivattiin kuten reikäleivätkin pirtin orressa. Tuhtia evästä saatiin, kun leivästä keitettiin jankkia, johon lisättiin höysteeksi läskiä.
Kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa, tuttujen tapaaminen ja osallistuminen tilaisuuksiin on seuralliselle Anni Hurulle ollut aina mieluista. Hän on myös matkustellut ja osallistunut Haukiputaan Rintamaveteraanien porukassa reissuihin. Harmiksi korona-aika toi katkeaman kaikkeen.
Liikkumisen apuvälineenä hänellä on nykyisin keppi ja tarvittaessa rollaattori. Uutisia Anni Huru seuraa tarkasti, mutta lukeminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle näön reistatessa. Hän asuu edelleen omassa kodissaan, yhdessä tyttären kanssa. Liikkeellä pitävät kodin askareet kuten ruuanlaitto ja tiskaaminen. Lasten ja heidän perheidensä käynnit tuovat aina iloa ja pitävät tiiviisti elämässä ja arjessa kiinni.
– Jos olisin yksin, kaikki olisi varmasti hyvin erilaista.
Suruakin elämään mahtuu, sillä leskeksi Anni Huru jäi vuonna 1985. Pitkä aika ei ole siitä, kun kaksi lapsista siirtyi tuonpuoleiseen lyhyen ajan sisällä.
– Suru ja kaipaus, eivät ne häviä koskaan.
100-vuotissyntymäpäivää vietetään lauantaina 23.9. Heiton talolla Haukiputaalla.
– Olin aluksi sillä kannalla, että kannattaako mitään juhlia pitää, mutta läheiset haluavat järjestää. Viimeksi vietettiin 90-vuotispäivää samassa paikassa.
– Silloin yksi vieraista huikkasi, että tavataan sitten satavuotissynttäreillä. Vaikea näitä ikävuosia on itsekään käsittää, mutta tässä sitä ollaan!
Oulun seurakuntien aluekeskusreksiterin mukaan Haukiputaan seurakunnassa on tällä hetkellä Anni Hurun lisäksi yksi yli 100-vuotias.