Kyläkoulujen lakkauttaminen, ah, tuo kestoaihe tässä uudessa Oulussamme. Pään hakkaamista seinään, kyläläiset omalla puolellaan, kaupungin väki toisella puolella. Puhutaan samaa, mutta kuitenkin eri kieltä. Kukaan ei halua lakkauttaa, mutta silti ollaan eri mieltä.
Lapsi on unohdettu, samoin syrjäytymiskierteeseen lipsahtamassa oleva homekoulunuori.
Perheiden taakaksi kertyy jatkuvana vellovan keskustelun seurauksena saavikaupalla epävarmuutta tyyliin: Tuliko rakennettua väärälle kylälle? Miten lapsi pärjäisi pitkän koulumatkan kanssa? Pitääkö muuttaa muualle?
Kuulinpa Tirinkylällä tammikuussa kuitenkin, että jotain hyvääkin on koitunut tästä kaikesta kaupungin vehkeilystä. On herännyt kylällä yhteishenki, jollaista ei ole ennen ollut. Toisilleen tuntemattomat, kylien pitkäaikaiset asukkaat ja muualta kylälle muuttaneet ihmiset, ovat taiston tuoksinassa lähentyneet toisiaan. On vaihdettu yhteystietoja ja tultu tutuiksi. On järjestetty yhteisiä tapahtumia ja palavereita. Kylien historiantieto on siirtynyt eteenpäin.
Kylillä kaivattaisiin nyt kaupungilta kepinheiluttelun sijaan porkkanaa ensisijaisesti koulujen säilyttämisen ja kylämyönteisten kaavoitusratkaisujen muodossa.
Toivotaan maalaisjärkeä päätöksentekoon. Toivotaan nopeita ratkaisuja asioissa, joissa tarvitaan nopeasti muutosta. Toivotaan pureskelua ja malttia asioihin, joiden päättäminen voi odottaa tulevia vuosia ja sen näkemistä, mihin asiat kääntyvät.