Elo­ku­va: Ato­mi­pom­mi­draa­man inten­sii­vi­syys on tril­le­rin luokkaa

His­to­rian alku­hä­mä­ris­tä läh­tien ihmi­nen on pyr­ki­nyt kek­si­mään yhä tuhoi­sam­pia tapo­ja tap­paa toi­si­aan. Tämän kehi­tyk­sen loo­gi­nen pää­te­pis­te näh­tiin toi­sen maa­il­man­so­dan lop­pu­puo­lel­la, kun Yhdys­val­lat esit­te­li maa­il­mal­le ato­mi­pom­min, tuo­mion­päi­vän aseen, joil­la ihmis­kun­ta pys­tyi­si halu­tes­saan hank­kiu­tu­maan itses­tään lopul­li­ses­ti eroon.

Nimek­käim­piin nyky­oh­jaa­jiin kuu­lu­va Chris­top­her Nolan oli suun­ni­tel­lut elo­ku­vaa ato­mi­pom­min isäs­tä, ydin­fyy­sik­ko Robert Oppen­hei­me­ris­ta jo vuo­sia. Man­hat­tan-pro­jek­tin joh­ta­ja muis­te­taan pait­si ydin­a­seen kehit­tä­jä­nä, myös kyl­män sodan ase­va­rus­te­lun kii­vaa­na vas­tus­ta­ja­na, jon­ka mai­ne tuhot­tiin 1950-luvun kommunistivainoissa.

Moni­mut­kai­sen mie­hen tari­na on kuin taru­jen Pro­met­heuk­sel­la, johon myös val­mis elo­ku­va viittaa.

His­to­rial­li­set suur­mie­se­lo­ku­vat ovat perin­tei­ses­ti olleet ylei­sön ja krii­ti­koi­den lem­mik­ke­jä. Oppen­hei­mer on sil­ti ennen kaik­kea Chris­top­her Nolan ‑elo­ku­va, eikä lop­pu­tu­los­ta voi sekoit­taa esi­mer­kik­si Ste­ven Spiel­ber­gin (mm. Schind­le­rin lis­ta, Lincoln) tai Clint Eastwoo­din (J. Edgar, Ame­rican Sni­per) vas­taa­viin töi­hin. Useal­la aika­ta­sol­la ete­ne­vä, tek­ni­ses­ti upeas­ti toteu­tet­tu kol­mi­tun­ti­nen epook­ki poh­tii samo­ja voi­man, val­lan ja moraa­lin tee­mo­ja kuin Nola­nin Bat­man-tri­lo­gia ja hit­tie­lo­ku­vat Incep­tion (2010) ja Dun­kirk (2017).

Elo­ku­va osoit­taa Nola­nin myös kyp­sy­neen teki­jä­nä. Toi­min­tas­pek­taak­ke­leis­taan tun­ne­tun ohjaa­jan oli­si ollut kovin help­po tur­vau­tua sävyt­tä­mään pit­käl­ti sota-aikaan sijoit­tu­vaa elo­ku­vaa pin­nal­li­sel­la toi­min­nal­la. Elo­ku­vas­sa ei kui­ten­kaan rin­ta­mil­la vie­rail­la, vaan tapah­tu­mia seu­ra­taan tiu­kas­ti Los Ala­mo­sin tuki­koh­das­ta käsin. Tämä ei sil­ti tar­koi­ta, ettei­vät­kö uuden ato­mia­jan kau­hut löy­täi­si visu­aa­li­ses­ti tie­tään myös skaa­lal­taan pie­ni­muo­toi­sem­paan draa­maan. Täl­lai­nen luon­neh­din­ta tun­tuu kui­ten­kin vähät­te­lyl­tä, sil­lä inten­sii­vi­syys on pai­koin tril­le­rin luokkaa. 

Nola­nil­le tyy­pil­li­seen tapaan elo­ku­va on mai­nio­ta tek­nis­tä työ­tä. Huo­mion varas­ta­vat kui­ten­kin näyt­te­li­jät. Cil­lian Murp­hy tekee nimio­sas­sa Osca­rin arvoi­nen roo­li­suo­ri­tuk­sen, eikä Robert Dow­ney Jr. jää kau­as Oppen­hei­me­ril­le kau­naa kan­ta­va­na Lewis Straus­si­na.

Mer­kit­tä­vis­sä sivu­roo­leis­sa mai­nit­se­mi­sen arvoi­sia ovat muun muas­sa Matt Damon ydin­a­seoh­jel­maa joh­ta­va­na ken­raa­li­na, Flo­rence Pugh kom­mu­nis­ti­fyy­sik­ko Jean Tat­loc­ki­na, Ken­neth Bra­nagh tans­ka­lais­fyy­sik­ko Niels Boh­ri­na ja Tom Con­ti itse Albert Einsteinina. 

Kaut­taal­taan erin­omai­nen elo­ku­va kär­sii ainoas­taan ohjaa­jal­le tyy­pil­li­ses­tä kui­vuu­des­ta. Inhi­mil­li­nen ulot­tu­vuus ei ole kos­kaan ollut Nola­nin vah­vuuk­sia, eikä vali­tet­ta­vas­ti ole sitä täl­lä­kään ker­taa. Niin erin­omai­nen ja vai­kut­ta­va tut­kiel­ma kuin elo­ku­va onkin Oppen­hei­me­rin hah­mos­ta, jää ihmi­nen pom­min taka­na kai­kes­ta huo­li­mat­ta lopul­ta hie­man etäi­sek­si. On täy­sin kat­so­jas­ta kiin­ni, mis­sä mää­rin sen antaa haitata.

Vikoi­neen­kin Oppen­hei­mer on vuo­den par­hai­ta elo­ku­via, jota ei kan­na­ta ohit­taa. Kun suur­val­to­jen suh­teet­kin ovat kyl­mim­mil­lään vuo­si­kym­me­niin, sen vies­ti on pelot­ta­van ajankohtainen.

Oppen­hei­mer

Ohjaus: Chris­top­her Nolan

Roo­leis­sa: Cil­lian Murp­hy, Emi­ly Blunt, Robert Dow­ney Jr., Matt Damon, Rami Malek, Flo­rence Pugh, Ben­ny Saf­die, Mic­hael Anga­ra­no, Josh Hart­nett ja Ken­neth Branagh

Kes­to: 3h

Elo­ku­va­teat­te­reis­sa 21.7. lähtien.