Ei liene enää yllätys, että nuorten huumeiden käyttö on lisääntynyt koko kotimaassamme. Viime viikolla Yle uutisoi, että Oulun poliisi on havainnut myös Oulussa lievää kasvua nuorten huumeiden käyttörikoksissa. Itse asiassa huumeiden käytön kasvua on ollut kaikissa ikäryhmissä, mutta suhteessa muihin rikoksiin paljon etenkin 15–17-vuotiaiden ja 18–20-vuotiaiden ikäryhmissä. Huumeiden käyttömäärien kasvu näkyy myös kesäkuun Jätevesitutkimuksissa.
Suomi on Euroopan maista kärkisijoilla alle 25-vuotiaiden huumekuolemissa. Maamme huumeongelman kasvu onkin herättänyt yhteiskunnassamme keskustelua yhä enemmän.
Välillä minusta kuitenkin tuntuu, että Oulun seutu jää keskustelussa syrjään. Ikään kuin ajattelutapa olisi se, että ei huumeiden käytön kasvua ja sen juurisyitä tarvitse täällä nostaa esiin, kun ongelma on vielä niin sanotusti pieni verrattuna vaikkapa pääkaupunkiseutuun. Huumeiden käyttörikosten määrän kasvustakaan uutisoitaessa poliisi ei totea tilannetta huolestuttavaksi – onhan nousu lievää.
Tämä on toki vain minun näkökulmani kaukaa Oulun keskustasta, kaupungin reunaseudulta tulkittuna.
Oulussa huumeriippuvuuteen tuntuu olevan myös haastavaa saada apua. Alueellamme ei ole esimerkiksi päihdepsykiatrian yksikköä. Hoito tukeutuu pitkälti avopalveluihin, jotka monelle ovat tukimuotona riittämättömiä. Lisäksi alueemme nuorisopsykiatrian palvelut ovat olleet jo monta vuotta niin täynnä, että potilasturvallisuus on vaarantunut, ja jopa aluehallintovirasto on jyrähtänyt tilanteesta.
Suomen huumeongelma ei kosketa ainoastaan riippuvaista itseään tai tämän läheisiä ihmisiä. Se koskettaa tänä päivänä meistä jokaista. Huumehaitat näkyvät ympärillämme jokapäiväisessä elämässä – yleisestä vessasta löytyneenä neulana, pikkurikoksina, pahoinvoivina nuorina.
Milloin ongelma on tarpeeksi suuri, jotta avaamme silmämme, ja alamme etsiä oikeita keinoja huumeongelman pysäyttämiseksi?
Terhi Ojala
terhi.ojala(at)rantapohja.fi