Martinniemestä lähtöisin oleva ja nykyisin kiiminkiläinen Tapio Kauppi, 73 on löytänyt äitinsä, kymmenkunta vuotta sitten edesmenneen Toini Kaupin jäämistöstä mielenkiintoisen paperin. Kunniakirja kertoo Haukiputaan Martinniemen kansakoulun osallistumisesta lukuvuonna 1941–42 Yleisradion järjestämään radiokeräykseen sotakummilasten hyväksi.
Radio oli paitsi tärkeä tiedon välittäjä myös vahvasti mukana avustamassa sota-aikana ja sen jälkeen jälleenrakennustyössä. Sotaorpoja ja sotakummilapsia sijoitettiin ruotsalaisiin perheisiin. Apua radio keräsi myös sotaorvoille, siirtoväelle, sotainvalideille ja kaatuneitten omaisille.
Tapio Kauppi kertoo, että kunniakirja on peräisin Martinniemen vanhan eli punaisen koulun tarpeistosta. Koulun yhteydessä asunut äiti Toini on ottanut paperin talteen, kun koulu lopetettiin ja tilat tyhjennettiin.
Muutakin mielenkiintoista Tapio Kaupin arkistoista löytyy. Tallessa hänellä on vuonna 1990 Nykyposti-lehdessä julkaistu laaja haastattelu hänen äitinsä veljestä, martinniemeläisestä Martti Kaupista (s. 1909, k. 1996). Vuosi armeijasta pääsyn jälkeen Martti-eno loikkasi työn ja paremman elämän toivossa itärajan yli Neuvostoliittoon elokuussa 1932.
Karmea ja uskomaton reissu kesti viisi vuotta. Martti Kauppi kuvaili Nykypostin haastattelussa, että tärkein asia oli selviytyä hengissä aina päivä kerrallaan. Hän oli niitä harvoja onnekkaita suomalaisia, jotka pääsivät pakenemaan ja palaamaan takaisin kotiin.
– Näistä asioistahan ei myöhemmin paljon puhuttu, mutta Martti-eno kertoi joistakin kokemuksistaan ollessamme kaksistaan metsäreissulla, kertoo Tapio Kauppi.
Vaikeina pulavuosina Suomen kylillä alkoi liikkua värväreitä ja “sielunmyyjiä”, jotka kertoivat itärajan takana olevan tarjolla kaikille hyvät olot. Jopa tuhansia suomalaisia lähti ylittämään salaa rajaa. Joukossa ei ollut vain vakaumukseltaan vankkoja kommunisteja, vaan matkaan lähdettiin työn ja paremman elämän toivossa.
Martti Kauppi lähti kotiväen vastustuksesta huolimatta kohti itärajaa ja “luvattua maata” 12 hengen seurueessa, johon kuului martinniemeläisiä miehiä, naisia ja pieniä lapsia. Miehiä oli kylältä lähtenyt jo edeltä. Rajanylityspaikka oli Lieksan kohdalla.
Karu totuus alkoi paljastua pian rajanylityksen jälkeen, mutta paluuta ei ollut. Vaivalloinen matka jatkui “keräyspaikalle” Petroskoihin. Leirillä asuttiin parakeissa, joissa oli satoja ihmisiä. Martin työpaikkana oli sahalaitos. Jos äidit eivät pystyneet huolehtimaan yksin lapsistaan, heidät kuljetettiin neuvostoliittolaisten lapsileireille. Miehiä katosi mystisesti yöaikaan.
Syyskuussa 1932 Martti lastattiin laivaan ja vietiin Äänisjärvelle metsätöihin. Hän sairastui kahteen otteeseen kuumetautiin. Kahden muun suomalaisen miehen kanssa Martti päätti paeta, mutta pakomatka epäonnistui. Siitä seurasi kolmen vuoden vankilatuomio ja siirto vankiselliin Petroskoihin tammikuussa 1933. Martti Kauppia epäiltiin vakoojaksi ja hänet haettiin joka yö kuulusteltavaksi. Vankisellissä ravintona oli muutaman päivän välein ämpärillinen hirssipuuroa, josta oli riitettävä 40 vangille, joiden joukossa oli myös sikäläisiä kriminaaleja.
Helmikuussa Martti siirrettiin Leningradin vankilaan, jossa oli 999 selliä. Martti joutui selliin numero 994. Maaliskuussa 150 miestä kuljetettiin vankivaunuissa koti Siperiaa. Matka kesti kuukauden ja loppumatka taittui kävellen, vaikka jalat eivät juuri kantaneet. Miehet määrättiin töihin kolhooseihin ja sovhooseihin.
Martti Kauppi oli tehnyt vuoden töitä ilman palkkaa, sillä palkaksi luettiin hänen saamansa kuudet virsut ja toppapuku. Töihin mentiin auringon noustessa ja palattiin sen laskettua. Keväällä Martti sairastui lavantautiin ja oli viikon tajuttomana. Monet suomalaiset kuolivat tai ottivat hengen itseltään.
Työskennellessään karjatilalla Martti tapasi suomalaisen miehen, jonka kanssa hän päätti paeta jalan Kiinan kautta Suomeen. Toinen epätoivoinen pakoyritys päättyi suola-aavikolle ja oli palattava kolhoosille. Raskaan työn ja yksipuolisen ravinnon seurauksena Martti huomasi sokeutuvansa. Hän sai päälliköltä puoli litraa maitoa päivässä ja näkö alkoi palata.
Työssä paimenena Martti sai muutaman ruplan palkkaa. Kaikista tärkeintä oli kuitenkin pysytellä hengissä. Hengenpitimenä oli yleensä vesi, leipä ja kaalikeitto.
Viimein koitti vuoden 1937 kevät ja Martti sai käteensä dokumentin loppuun kärsitystä tuomiosta. Paperi oli vietävä Omskiin salaisen poliisin toimistoon. Kauppi tapasi matkalla valkeakoskelaiset veljekset, joiden kanssa hän kiersi Siperian kylissä työhommissa, välillä pakoillen. Toinen veljeksistä katosi. Rahaa kertyi junalippuun Tseljabinskiin, missä Martti Kauppi tapasi ohimennen Fanni Heleniuksen, joka on kirjoittanut perheensä ja muiden suomalaisten kohtaloista kirjan nimeltään Viimeinen etappi.
Martti pääsi matkaamaan veljeksistä toisen, Paavon kanssa Moskovaan. He pääsivät viimein sisälle Suomen lähetystöön, jonka edustalla miliisit vartioivat. Juhlallista oli saada lähetystössä kahvia ja ruokaa. Miehet odottivat lähetystössä kuukauden viisumin saantia Suomeen. Matka jatkui Leningradin lähetystön kautta Valkeasaareen ja edelleen postijunassa Suomen puolelle ohjeistuksella: Liikkukaa aina yhdessä, älkää puhuko kenenkään kanssa.
Martti Kauppi ei muista, miten taittoi loppumatkan kotiin Haukiputaan Asemalta kotiin Martinniemeen. Kotona äiti pyörtyi nähdessään poikansa, sillä kukaan ei uskonut hänen palaavan. Hän itse uskoi, että hengissä piti armeijassa saatu hyvä peruskunto ja se, että hän oli vähäruokainen.
Kotipuolessa Martti pääsi heti töihin topparoikkaan ammattiporukkaan rakentamaan Martinniemen rataa. Kohti itärajaa hän joutui lähtemään uudestaan sodan sytyttyä. Varjelusta oli edelleen, sillä hän selvisi molemmista sodista vahingoittumattomana.
Myöhemmin hän halusi kertoa rehellisesti kokemuksistaan “idän ihmemaasta” niille, jotka kysyivät. Ne, jotka eivät kysyneet, sanoivat, että hän valehteli.
Martti Kauppi sai sittemmin viettää onnellista ja rauhallista elämää yhdessä Lempi-puolisonsa kanssa Martinniemessä. Pariskunnalle syntyi yksi tytär. Martti Kaupin elämäntaival jatkui 86-vuotiaaksi.
Nykypostin henkilöhaastattelu on otsikoitu: “Olen katkera yhdelle miehelle, Josif Stalinille”.
Hirmuhallitsijan liki 30-vuotinen valtakausi päättyi hänen kuolemaansa 1953. Miljoonat ihmiset olivat menettäneet henkensä, ja poliittisten päämäärien saavuttamiseksi väkivalta ja sorto kohdistui myös omiin kansalaisiin. Toisessa maailmansodassa saavutettu voitto teki Stalinista kuitenkin kansallissankarin.
Kiimingissä asuva ja eläkepäiviään viettävä Tapio Kauppi toteaa, että hän on ehkä perinyt hieman samaa seikkailijan verta äidin puolelta enoltaan Martti Kaupilta.
– Olin 1970-luvulla neljään otteeseen YK-joukoissa Kyproksella ja viimeisellä reissulla rauhaa turvaamassa Suezin kanavalla. Tilanne oli hyvin tulenarka Israelin vetäytyessä alueelta.
Näiden reissujen jälkeen Tapio Kaupilla ei tehnyt mieli lähteä ulkomaille edes lomalle, mutta myöhemmällä iällä hän on kyllä matkustellut. Mielenkiintoinen reissu onkin tulossa loppukesästä, kun YKSV1-porukkaa matkaa Suezille. YK-ajoista on tekeillä myös tänä keväänä ilmestyvät kirja, jossa on myös Tapio Kaupilta kertomus.
Martti Kaupin tarinan lähteenä: Nykyposti, haastattelu v. 1990. Teksti Salli Saastamoinen, kuvat: Matti Palonoro.