Muis­to­kir­joi­tus: Eino Iisa­kan muistolle

Eino Iisak­ka kuo­li 12.3.2023 Oulus­sa pit­kä­ai­kai­sen sai­rau­den uuvut­ta­ma­na. Hän oli syn­ty­nyt 11.9.1946 Kii­min­gis­sä. Eino Iisak­ka oli maa­ta­lon poi­ka Poh­jois-Poh­jan­maal­ta, Kii­min­gin Hut­tu­ky­läs­tä. Koti­ta­lon jokai­ses­ta ikku­nas­ta näkyi Kii­min­ki­jo­ki, joka uur­si jäl­ken­sä pysy­väs­ti myös Iisa­kan mielenmaisemaan.

Yhdek­sän­lap­si­ses­sa per­hees­sä opit­tiin tart­tu­maan toi­meen ja kan­ta­maan vas­tuu­ta, ja Iisak­ka­kin kas­voi maa­ta­lon töi­tä teh­den: Aika kului pai­me­nes­sa ja pel­lol­la, met­sä­töis­sä, nave­tas­sa ja tal­lis­sa. Iisa­kan eläin­rak­kaus lie­nee­kin lap­suu­den peru­ja — hevos­ten ohel­la koi­rat oli­vat lähel­lä hänen sydäntään.

Elin­pii­ri laa­je­ni iän kart­tues­sa. Yhtei­söl­li­sen teke­mi­sen ilos­ta ja tas­ku­ra­han tar­pees­ta Iisak­ka kave­rei­neen esi­mer­kik­si jär­jes­ti mar­kan levy­tans­se­ja kylän nuo­ri­so­seu­ran­ta­lol­la. Tan­gon askel­ku­vioi­ta hiot­tiin jo etu­kä­teen ja musiik­kia soi­tet­tiin itse­han­ki­tus­ta, vedet­tä­väs­tä gra­mo­fo­nis­ta mat­ka­ra­dion kova­ää­nis­ten kaut­ta. Kesäl­lä puo­les­taan saa­tet­tiin park­kee­ra­ta kylän pal­lo­ken­tän lai­dal­le limsanmyyntiin.

Kos­ka koto­na arvos­tet­tiin myös kou­lu­tus­ta, Iisak­ka läh­ti oppi­kou­luun kau­pun­kiin. Sisa­rus­ten luo­ta löy­ty­nyt yöpaik­ka hel­pot­ti eit­tä­mät­tä kou­lu­lai­sen arkea. Sit­tem­min Iisa­kan opin­pol­ku kul­ki­kin Oulun Lyseon lukion kaut­ta aina ylem­pään kor­kea­kou­lu­tut­kin­toon saak­ka. Opis­ke­luai­koi­naan Eino Iisak­ka avar­si maa­il­man­ku­vaan­sa myös reis­saa­mal­la eri puo­lil­la Euroop­paa pala­ten aina kui­ten­kin tutuil­le ran­noil­le Hut­tu­ky­lään. Oman kylän tyt­tö Pau­la oli tuol­loin jo löy­ty­nyt rak­kaak­si elämänkumppaniksi.

Eino Iisak­ka koki yhtei­siin asioi­hin osal­lis­tu­mi­sen ja vai­kut­ta­mi­sen tär­keä­nä, yhtei­se­nä vel­vol­li­suu­te­na. Tämä osal­taan joh­dat­ti hänet työs­ken­te­le­mään alue- ja kun­nal­lis­hal­lin­non teh­tä­vis­sä sekä tut­ki­mus­työs­sä Poh­jois-Poh­jan­maal­la ja Kai­nuus­sa. Per­heen kas­vaes­sa Iisak­ka aset­tui vai­mon­sa ja kah­den lap­sen­sa kans­sa syn­nyin­seu­dul­leen pää­tyen vii­mein 1980-luvun lopul­la takai­sin koti­joen var­rel­le. Kii­min­gin kun­nan­joh­ta­ja­na hän toi­mi vuo­des­ta 1988 aina vuo­teen 2007 saak­ka, jol­loin jäi varhaiseläkkeelle.

Eino Iisak­ka välit­ti toi­mis­saan ja esi­mer­kil­lään yhden­ver­tai­suut­ta ja empaat­ti­suut­ta kans­sa­kul­ki­joi­ta koh­taan. Hänet tun­net­tiin oppi­nee­na ja tark­ka­na, mut­ta avu­li­aa­na ja muka­va­na mie­he­nä, jon­ka luo ei tar­vin­nut astel­la lak­ki kou­ras­sa. Iisak­ka oli myös aktii­vi­nen yhdis­tys­toi­mi­ja. Isä­nä Eino Iisak­ka oli rajat aset­ta­va, mut­ta vil­pit­tö­män rakas­ta­va, tukea ja tilaa anta­va kas­vat­ta­ja. Vii­del­le lap­sen­lap­sel­leen Iisak­ka oli has­sut­te­le­va ja huo­leh­ti­va pappa.

Koi­ra­har­ras­tus toi vuo­si­kym­men­ten ajan Iisa­kan elä­mään pal­jon sisäl­töä ja tär­kei­tä ystä­vyys­suh­tei­ta. Syys­ke­säl­lä 2022 les­kek­si jää­ty­ään omien koi­rien seu­ra toi Iisa­kal­le loh­tua ja eloa hil­jen­ty­nee­seen kotiin. Val­jak­kou­ril­la ja kodi­nas­ka­reis­sa viri­tet­ty kun­to kan­nat­te­li myös Eino Iisa­kan fysiik­kaa vii­mei­siin het­kiin saakka.

Pete Iisak­ka ja Anu Uusi­ta­lo, kirjoit­ta­jat ovat Eino Iisa­kan lapsia

Koi­ra­har­ras­tus toi vuo­si­kym­men­ten ajan Iisa­kan elä­mään pal­jon sisäl­töä ja tär­kei­tä ystä­vyys­suh­tei­ta. (Kuva: Tapio Seppälä)