Ihmiskunnan tärkeimpänä keksintönä voidaan pitää tulentekoa ja ‑käyttöä. Ihminen osasi käyttää tulta satunnaisesti jo yli miljoona vuotta sitten. Tuli opittiin itse sytyttämään 50000–100 000 vuotta sitten. Tulen saanti oli keskeinen ihmisen koko olemassaololle kulttuuriolentona. Tulen myötä tuli paljon uusia taitoja: Se muutti malmin metalliksi, saven kovaksi keramiikaksi ja puun lämmöksi. Tuli antoi leivän ja tuli antoi valon. Tuli toi myös vitsauksia ja tuhoja.
Varhaisimmat tulentekotyökalut perustuivat kitkaamiseen, kahden puun toisiaan vastaan hankaamiseen. Menettelytapoja oli erilaisia: höyläys, sahaus, auraus ja poraaminen, jotka kaikki edellyttivät kahden erilaisen puuaineksen toisiinsa hankaamista. Hyvin sopivat yhteen esim. kuiva, kova koivupuu ja vähätervainen kelo tai kuiva koivupuu ja ”elävän puun pakkula”. Kaikissa menetelmissä oli tärkeää, että saatiin syntymään puujauhetta, sillä juuri siinä syntyi kipinä ja kytemä ja lopulta ”kitkanvalakia”.
Tulusraudat tulivat meillä jo vanhemmalla rautakaudella (1–200 jaa) tunnetuiksi, mutta yleistyivät vasta seuraavalla ajanjaksolla. Nuoremmalla rautakaudella tulusrautoja kannettiin vyöllä samoin kuin tuluskukkaroita piikiven ja rikin säilytyspaikkana. Ne olivat silloin kuten myöhemminkin kahta eri muotoa: tavallisia kukkaroita tai tupakkamassin tapaisia. Vasta myöhemmin tuli tavaksi kiinnittää tulirauta kukkaron pohjaan.
Tulen tekoon tarvittiin myös taulaa, Se valmistettiin koivun käävästä, josta sydän ja kuori poistettiin. Kelvollista osaa pidettiin lipeävedessä, minkä jälkeen se kuivattiin, hakattiin pehmeäksi ja käsin venyteltiin ja hierottiin möyheäksi. Mitä kuivempi ja pehmeämpi taula oli, sitä paremmin se syttyi. Tulenteko tapahtui siten, että taulapala pantiin vasempaan käteen otetun piikiven päälle, johon oikealla kädellä tulirautaa iskettiin. Piikivestä singahtelevat kipunat saivat taulan kytemään.
Tulenteko oli äärimmäisen vaivalloista aina 1850-luvulle saakka, jolloin helpotuksen toivat nykyaikaisten tulitikkujen keksiminen ja teollisen valmistuksen alkaminen maassamme. Tulenteon hankaluuden takia oli tärkeää, että tuvan liedessä kyti ”ikuinen tuli”. Ensimmäisenä huolena aamulla ylös noustessa oli sen hiilloksesta hakeminen ja ilmi tuleen puhaltaminen. Mikäli elävää kekälettä ei liedestä löytynyt, lähdettiin mieluummin naapurista lainaamaan, kuin ryhdyttiin vaivaloisiin virityshommiin. Tulenkuljettaja otti oitis uunin pankolta mukaansa tulipahkan eli pakkulan ja suoriutui tulen hakumatkalle lähimmästä talosta.
Tapahtuipa muinoin 1850-luvulla kuolon vieraillessa Vanhan Mikkosen talossa niin, että Riitta-emäntä jäi yksin viiden pienen lapsensa kanssa. Tällöin eräs kylän isäntämiehistä laskelmoi tilaisuutensa tulleen. Hän asetteli elävät kekäleet pakkulaan meni ja poltti Riitan navetan pakottaakseen hänet myymään tilansa. Muutaman vuoden kulutta tuhopolttaja tunnusti tekonsa kuolinvuoteellaan. Neuvokas Riitta ei lannistunut vastoinkäymisistä. Hän sai pidettyä talonsa ja emännöi törmällä vielä lähes kolmekymmentä vuotta.
Kiiminki-Seura r.y. aloitti vuoden 2021 syyskuussa Rantapohjassa Kuukauden esine ‑teeman mukaisen juttusarjan. Pääsääntöisesti kuukausittain ilmestyvässä jutussa esitellään vanhoja esineitä ja työkaluja sekä kerrotaan niiden käyttötarkoituksesta. Syyskuussa 2021 esittelyssä oli Kylänkapula eli oltermanninkapula, lokakuussa Kaulauslauta ja ‑tukki, marraskuussa entisajan teurastajan puukkosetti, joulukuussa Poron länget. Viime vuoden tammikuussa esiteltiin Luuluistimet, helmikuussa Jääsaha, maaliskuussa Hirvenhiihtäjän sukset, huhtikuussa Veteraanin sotamuisto 1808–1809, kesäkuussa Liitupiiput, heinäkuussa Suosukset ja Siipiviikate, marraskuussa Plootulaukku 1768 ja plootu ja joulukuussa pläkkilyhty. Tämän vuoden ensimmäisenä kuukauden esineenä on Tulenkuljettajan pakkula vuodelta 1716.
Kiiminki-Seura on perustettu 1999. Yhdistyksen toimialueena on Oulun kaupungin suuralueet Kiiminki ja Jääli, eli entisen Kiimingin kunnan alue.
Yhdistyksen toiminnan tarkoituksena on mm. kotiseututietouden lisääminen, kotiseutuhengen ylläpitäminen ja omatoimisuuden voimistaminen sekä kotiseudun kulttuurien vaaliminen ja edistäminen. Näitä asioita Kuukauden esine juttusarja tukee, kertoo yhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja Matti Kontio.
Juttusarjan kuukauden esineen esittelee asian harrastaja ja johtokunnan jäsen Eino Mikkonen. Kiiminki-Seuran muut johtokunnan jäsenet ovat Aila Berg, Marika Huttu, Eero Huttula, Hannele Kutilainen, Marja-Terttu Mertaniemi, Marja-Liisa Ruokola ja Eeva-Liisa Vilmi.
Lähteet: Uuno Sirelius: Suomen kansanomaista kulttuuria; Esineellisen kansatieteen tuloksia, 1919, suullinen perimätieto, Kuukauden esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelma
Tutustu Rantapohjan tilaustarjouksiin tästä!