Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi) toteutti jokin aika sitten arvioinnin kiusaamisen vastaisista menetelmistä perusopetuksessa. Tutkimuksen mukaan oppilaat, opettajat ja vanhemmat ovat pääsääntöisesti tyytyväisiä koulujen kiusaamisen vastaiseen työhön. 
Varmaan ne, jotka eivät ole joutuneet kohtaamaan vakavaa kiusaamista ovatkin tyytyväisiä, mutta harvoin tyytyväisiä ovat ne, jotka joutuvat kamppailemaan tämän asian kanssa pahimmillaan koko peruskoulun ajan. Ja pidempäänkin.
Kiusaamisen ehkäisyyn käytettyjen tapojen toteutus koulussa jää usein muutaman asiasta innostuneen opettajan harteille, muut silittelevät päitä ja toivovat, että ongelma poistuu sillä, että kiusattu lakkaa välittämästä kiusaamisesta.
Karvin mukaan kiusaamisen ennaltaehkäisyssä on tärkeää ottaa sekä oppilaat että huoltajat mukaan koulujen kiusaamisen vastaiseen työhön. Jos kiusaaminen ei vanhempia kiinnosta, on mielestäni ihan sama, mitä koulussa asialle yritetään tehdä.
Kuinka monta kertaa meidänkin perheessä kiusaamisen yhteydessä todettiin, että ei kiusaaja mitään tarkoittanut tai että kiusaaminen oli vain läppää. Ja pahimmillaan sentään puhuttiin tappouhkauksista sekä jatkuvasta henkilöön puuttumisesta. Saipa lapsi myös opettajalta ohjeita siitä, että omaa itseään ei saa tuoda esille, koska se innostaa kiusaajia.
Mitään muuta en noina vuosina toivonut kuin sitä, että lapsi sais mennä kouluun hyvällä mielellä ja olla siellä rauhassa. Koulurauha, se oli tavoittamattomissamme peruskoulun alaluokilta aina yläkoulun loppuun saakka. Kiitos siitä kiusaajille ja heidän perheilleen, jotka ajattelivat vain omaa napaansa. Koulussa koetun väkivallan jäljet ovat pitkät.
Tämän lehden sivuilla on juttua Kiimingin eläkeläisten porinakerhosta, jonka koulumuistelmissa kiusaaminen nousi esiin. Tässä asiassa sukupolvet eivät ole toistaan viisaampia.