Olisin halunnut kirjoittaa iloisen onnittelupuheen isällemme, sillä huomenna on hänen 70-vuotispäivänsä. Sen sijaan kirjoitankin hänen muistokirjoitustaan.
Pappamme oli Pohjola-opiston talonmies ja isäni lapsuudenkoti sijaitsi komean rakennuksen päädyssä Haukiputaan Asemakylällä. Mummu leipoi kampanisuja ja ompeli isälle kauniita vaatteita. Tukka leikattiin muodin mukaisesti pottamalliin. Jossain vaiheessa muutettiin Tolppatörmälle, perunapellon ja suuren metsän väliin. Linnut liversivät pihan isossa koivussa, isoveli ja ‑sisko hoivasivat hellästi. Tuolta lapsuudesta isäni löysi monta kultaista ystävää, jotka nyt isän kuoleman jälkeen huolehtivat meistä.
Aikuisena isä aloitti opinnot OKL:ssä, mutta päätti sittenkin opiskella insinööriksi. Työssään isä oli pidetty ja taitava, mutta tärkeimmät saavutukset ansaitaan arkielämässä.
Isä oli aluksi ei-mies. Hän kai luuli, että aikuisen kuuluu olla ehdoton ja vakava. Sitten tapahtui jotain, ja isästä tuli “oma itsensä”.
Isä oli turvallinen, hyväsydäminen ja hauska höpöttelijä. Arkiset tapahtumat isä kertoi kiehtovina tarinoina, ja hän oli hyvä kuuntelija. Eikä löydy monta torimyyjää tai ohikulkijaa, jota isä ei olisi jututtanut. Meitä lapsia moinen sosiaalisuus välillä nolotti, samoin isän työmatkoilta mukanaan tuoma tinkauskulttuuri.
Ladalla isä ajoi jo toisessa polvessa. Lapsuuden lempipuuhia olikin kurvailla isän kanssa rautakauppaan, sahalle tai valtavaa kaatopaikkaa ihmettelemään. Isä oli tarkan markan mies, mutta ainakin kerran vuodessa ajoimme kirkonkylän grillille ostamaan hampurilaiset ja kahden desin maitotölkit. Isä arvuutteli meiltä autoradiosta kuuluvien laulujen esittäjiä, folioon kääritty hampurilainen lämmitti syliä. Tällaiset arkiset hetket ovat kultaa, niissä tuntuu isän turvallinen läsnäolo. Isä kehui lahjakkaaksi, kannusti harrastuksissa ja ripusti lapsensa tekemät kamalimmatkin taideteokset seinälle. Eläkkeelle isä jäi onneksi varhain ja sai vielä kypsällä iällä kokea koti-isyyden ihmeet.
Isä oli kätevä käsistään ja luova. Lapsuudenkotimme Porukkatiellä on isän ja papan rakentama. Ja koirankopiksi isä rakensi tietysti lämmitetyn pienoismallin kodistamme. Haukiputaan Heiton jalkapallojoukkueelle isä suunnitteli tyylikkäät verkkatakit. Kaiken tämän isä teki huolella ‑autotallissa jokaisella työkalulla oli oma paikkansa ja asiakirjoilla nimikoidut kansionsa. “Asiat kannattaa aina tehdä niin hyvin kuin voi”, isä sanoi.
Isä oli urheilumiehiä. Kössi, jääpallo, hiihto, miesjooga, jumppa ja pyöräily ‑kaikkea tuli harrastettua. Isä oli myös innokas tanssija ja karaokelaulaja, vaikka emme kaikki olleetkaan samaa mieltä hänen taidoistaan. Jalkapalloa isä rakasti ja hän toimi myös poikiensa valmennusjoukoissa. Isä oli suuri Liverpool-fani ja verhoili itsensä lisäksi myös lapsenlapsensa fanituotteisiin.
Kun me lapset kasvoimme aikuisiksi, isän kanssa puuhattiin monenlaista. Poikiensa kanssa isä katsoi, potki ja hengitti jalkapalloa. Minun kanssani isä pyöräili ympäri Haukipudasta. Kävimme Osiksen pihalla muistelemassa, kuinka noloa oli, kun isä toi Ladalla diskoon. Pohjola-opiston pihalla surtiin tuhoutunutta lapsuudenkotia ja tutkittiin tuttuja nurkkia. Keiskassa koputeltiin entisten naapureiden ovia ja rupateltiin mukavia. Kaiken tämän puuhan lomassa isä jutteli mielellään elämästä.
Isä rakasti likisattunutta pullaa, musavisoja, haitarimusiikkia, hyvin haudutettua puuroa, luontoa, hiusten silittämistä, teknisiä vempaimia, suomenpystykorvia, ystäviään, lastensa puolisoita, vaimoaan ja itse tekemiensä hassujen onnittelukorttien lähettämistä tutuille. Tulen ikuisesti muistamaan, kuinka lämpimän rakastavasti isä katsoi meitä sekä seitsemää lastenlastaan. Isän kuoleman jälkeen löytyneissä tuhansissa valokuvissa vilisee rakkaiden lastenlasten kanssa vietettyjä arkisia onnen hetkiä.
Isän matka päättyi pyöräretkellä metsäpolulle, kauniin jäkälämättään kainaloon.
Onneksi osasimme sanoa toisillemme “minä rakastan sinua”.
Isänsä lapset,
Pipsa, Kalle ja Lasse