Evakot, sotalapset, sotavangit, uskontojen yhteentörmäykset, sopeutumisen haasteet, vaarallisen virustaudin leviäminen, pelko tulevasta, haikeus ja pienet onnen hetket ovat kiiminkiläisen Mirja Aatsingin kirjassa niitä teemoja, jotka on harmillisen helppoa sijoittaa nykypäivään, vaikka kirja kertoo 1950-luvun alun tarinaa.
Kaukana omat rannat on Aatsingin neljäs romaani. Sen tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Pohjanmaalle, pieneen kyläyhteisöön, jossa rinnakkain elävät Karjalasta tulleet evakot ja paikalliset asukkaat. Aatsinki nostaa tarinansa ihmiset tunteineen ja haasteineen esiin niin elävästi, että mieleen nousee toistuvasti väkisinkin se, miten samanlaisia tilanteita ukrainalaiset juuri nyt joutuvat elämään ja kohtaamaan. Kirjaa lukiessa joutuu tuon tuostakin kysymään itseltään, miten on mahdollista, että tämä kaikki eletään yhä uudelleen. Miksi ei opita mitään?
Kaukana omat rannat ‑teoksen julkistamistilaisuudessa Kiimingin kirjastolla Mirja Aatsinki kertoi, että kirjan nimi kertoo kaipauksesta, kaipauksesta Karjalan kunnaille. Päähenkilöksi nousee Oili, jonka kautta Aatsinki kuvaa Karjalan muistoja ja uuteen paikkaan asettumisen vaikeutta.
– Sotien jälkeen Suomessa oli 430 000 tänne rajan takaa paennutta. Karjalaisia oli 407 000 ja lisäksi ihmisiä Petsamosta, Kuusamosta ja Sallasta. Pyrkimys oli, että siirtymään pakotetut voisivat asettua uusiin asuinpaikkoihin kyläkunnittain. Jossakin määrin se onnistui. Oulun läänin alueelle sijoitettiin vähän yli 13 000 evakkoa, Aatsinki kertoi evakkouden laajuudesta.
Uudelle alueelle sopeutumista vaikeuttivat hänen mukaansa toisenlainen uskonto, erilaiset tavat sekä se, että valtio oli uuden maanhankintalain mukaan ottanut maita pakolla maanomistajilta alueilla, joille evakoita sijoitettiin.
Aatsingin teos on kirjoitettu yleiskielelle, mutta sitä maustavat muutamat karjalankieliset repliikit.
– Karjalan kieli on yksi lapsuuteni kielistä ja halusin sitä kirjaan mukaan. Olin koulukortteerissa kahdeksan vuotta erään karjalaisperheen vinttikamarissa, ja tuona aikana kieli tuli minulle hyvin tutuksi.
Kirja kertoo myös sotavankeudesta, johon Aatsingilla on henkilökohtaista kosketuspintaa sotavangiksi joutuneen Arvo-enonsa kautta.
– Suomalaisia jäi vangeiksi kaikkiaan noin 4 000. Yksi heistä oli Arvo-enoni. Hän jäi neljän muun miehen kanssa linjojen taakse alkukesällä 1944. Kyselin ainoalta elossa olevalta tädiltäni, mitä hän muistaa Arvo-enon sotavankeudesta ja paluusta joulun aikoihin 1944.
Lisätietoa Arvon sotavankeudesta Mirja Aatsinki sai, kun hän löysi samassa vankiryhmässä olleen Paavali Remahlin muistelmat.
– Siinä kerrottiin yksityiskohtaisesti viikkojen vaelluksesta metsissä, yksi oli haavoittuneena ja yksi joutui sinä aikana ammutuksi. Arvo-eno palasi.
Aatsinki käsittelee kirjan teemoja ihmisten ja tapahtumien kautta. Kirjassa kysymykset saavat vastaukset ja kadonneiden kohtalot selviävät. Kaukana omat rannat päättyy joulun aikaan, sillä Aatsinki halusi lopettaa kirjan seesteiseen Tapaninpäivän tunnelmaan.
Hän sanoo, että kirjan viimeinen sana tuli suunnittelematta, sillä kevään kirjoitusprosessiin vaikuttivat väistämättä päivittäiset sota-uutiset.
– Sana on rauha, hän paljastaa.
Aatsinki kertoo kirjoitusprosessin aikana elävänsä hyvin voimakkaasti kirjansa henkilöiden ja kylän elämää.
– Minulla menee aikaa paitsi näihin kirjan ihmisiin tutustumiseen myös heistä luopumiseen. Jossakin vaiheessa he suostuvat jäämään sinne kylälle omikseen. Toivon, että sitten jotkut uudet asiat ja ihmiset rupeavat askarruttamaan mieltäni. Aika näyttää, sitä ei voi kiirehtiä muutoin kuin elämällä valppain ajatuksin.