Haukiputaalaisen Pentti Auranahon suvussa on ollut luotseja monessa sukupolvessa. Pentin äiti, Aino Kauppi (1911–1988) oli syntyisin Hailuodon Ojakylästä. Hänen puoleltaan luotseja löytyy pitkältä ajalta. Pentin isä, Einar Fält (1904–1981), toimi luotsina ensin Ulkokrunneilla 1930-luvun alkupuolella ja siirtyi sitten Iin Röyttään, kun luotsitoiminta käynnistyi siellä vuonna 1933.
– Kun isäni jäi eläkkeelle 1967, niin sovittiin luotsipiiripäällikkö Artturi Hakrin ja isäni kanssa, että täytän nuoremman luotsin vakanssin. 1.8.1967 ajoin ohjauskirjan väylille Martinniemi-Oulu, Martinniemi-Marjaniemi, Martinniemi-Ajos-Veitsiluoto. Tutkinta-ajo suoritettiin M/S Oulu-laivalla, joka toimi tuolloin Oulun luotsipiirin tarkastusaluksena. Elokuussa sain alkaa luotsaamaan eli sain luotsausoikeuden. Vedet olivat minulle entuudestaan tuttuja, sillä olin aikaisemmin kulkenut paljon isäni mukana ja sittemmin myös luotsien matkassa. Luotsin virka edellytti jo tuolloin merikapteenin tutkintoa. isälläni ei sitä ollut. Rauman merenkulkukoulun kippariluokalta olin päässyt vuonna 1965, merikapteenin tutkinnon suoritin vuonna 1967. Ennen kipparikirjaa oli tullut seilattua merillä yksitoista vuotta. Knut Holman jäädessä eläkkeelle tuli minusta Martinniemen luotsinvanhin vuonna 1970. 1971 siirryin luotsinvanhimmaksi Marjaniemeen, josta 1996 jäin eläkkeelle. Nykyisin minut tunnetaan Oulu-laivan kapteenina, muistelee uraansa Pentti Auranaho.
– Vaikka luotsitoiminnassa on tapahtunut merkittävää kehitystä, on laivaan nousu säilynyt entisenlaisena. Kuten nytkin, niin silloinkin luotsi kiipesi luotsikutterin kannelta aluksen ulkosivulla olevia köysitikkaita pitkin aluksen pääkannelle ja siitä aluksen sisätilojen kautta ”pykälle” eli komentosillalle. Silloin alkoi luotsin työ laivan opastamisessa turvallisesti väyliä pitkin satamaan. Satamasta ulos merelle luotsattava tapahtuma oli, kuten edellä mainittu, vain käänteisessä järjestyksessä.
– Kun aloitin luotsina, niin harvoissa laivoissa oli tutka eli laite, joka mahdollisti turvallisen navigoinnin näkyvyyden ollessa rajoitettu esim. sumun, lumisateen tai muun vuoksi. Silloin ajettiin kellon mukaan. Nopeus ja kuljettu aika määrätyllä ”legillä” eli ajoväylän osuudella määrittelivät kuljetun matkan. Silloin piti osata kaikki ulkoa. Ajan myötä laivoihinkin alkoi ilmestyä tutkalaitteita, joilla pystyttiin havainnoimaan myös huonolla säällä, jolloin tutkasta oli eniten hyötyä. Luotsilla oli aina mukanaan merenkulkulaitoksen luotsauslasku, jonka päällikkö allekirjoitti. Sen jälkeen se toimitettiin laiva-asiamiehelle. Jatkossa laskutuksen hoiti merenkulkulaitos. Näin laskutus eli rahan periminen jäi pois eikä tarvinnut enää käsitellä rahaa. Virkapukukin poistettiin 70/80-lukujen vaihteessa. Valtio oli maksanut siihen asti pukurahaa. Virkapuku oli koettu turvallisuutta lisäävänä tekijänä, kun sen käyttäjä herätti kunnioitusta.
Pentin aikana Marjaniemi rakennettiin kolmesti uusiksi. Alkuperäinen, vieläkin olemassa oleva luotsiasema oli puurakenteinen. Kivirakennus saatiin vuonna 1973. Vuoden 1978 voimakkaan luoteismyrskyn jälkeen tehtiin perusteellinen korjaus. Myrsky rullasi luotsiaseman katon majakan ympärille. Osa seinää sortui alla olevien autojen päälle ja Pentin Sunbeam muuttui urheiluautoksi. Viimeisin eli nykyinen remontti tehtiin 1993-luvun vaihteessa. Kun Marjanimeen tehtiin nykyinen satama aallonmurtajineen, sai Pentti hommatuksi samanlaisen aallonmurtajan myös Iin Röyttään. Ajan myötä alusten navigointilaitteet paranivat ja sitten aluksetkin kulkivat aikataulussa. Myös väyläturvallisuus parani. Perämerihän on yhtä saaristoa, toteaa Pentti. Laivoihin saatiin myös keulapotkureita, joista oli hyötyä laituriin ajossa. Sitä ennen jouduttiin käyttämään ankkureita, kahtakin, varsinkin huonossa säässä. Vuonna 1971, jolloin Perämerellä alkoi ympärivuotinen laivaliikenne, alettiin laittaa ”pulputtajia” eli putkia satama-altaiden pohjalle. Näillä pyrittiin pitämään sataman jäät heikompina. Silloin ei enää voitu käyttää ankkureita. Pentin mielestä putkista ei ollut kovinkaan suurta hyötyä. Ne saattoivat jopa lisätä jään muodostumista.
– Minulla oli mahdollisuus olla kehittämässä luotsien kuljettamiseen tarkoitettua kuljetuskalustoa Merenkulkulaitoksen nimeämässä työryhmässä, jonka jäsenet oli nimetty eri puolilta Suomen rannikkoa. Kehiteltiin nopeita vesisuihkulla sekä normaalilla potkuripropulsiolla varustettuja aluksia. Haminassa, 60-luvulla tehtyjen luotsikutterien, rungon muoto oli hyväksi havaittu jäissä kulkemiseen. Ominaisuudet paranivat mittasuhteita suurentamalla, jolloin aluksista tuli riittävän painavia ja konetehoakin oli yli 1000 hevosvoimaa. Tästä alkoi kehitys. 1971 saatiin isot kutterit jäissä kulkua varten ja erikseen nopeakulkuisia Piloteja, jotka olivat kuitenkin riittävän suuria joka säähän. Ei ole semmoista myrskyä, mihin niillä ei mennä.
Jään päälle mentiin vuonna 1971.
– Aluksi käytössämme oli moottorikelkkoja rekineen, joita kutterinkuski ajoi. Kerran putosin kyydistä, eikä kuski sitä heti hoksannut. Sain pitkän tovin istuskella jäälohkareen päällä, ennen kuin pääsin jälleen kyytiin. Mutta, kun meressä oli railoja, ei moottorikelkalla ajo ollut enää terveellistä. Helikoptereita käytettiin vaikeammissa olosuhteissa. Siinäkin sattui kerran, että jäätyäni laivasta pois jäälle Kemi 1:llä eli kiinteällä betonista tehdyllä majakalla, niin kopterin lentäjä unohti minut neljäksi tunniksi. Oli viime hetkessä ennen ravintolaan menoa muistanut minut. Nils Eriksonin konepaja Paraisten Lielahdessa oli rakentanut 1960 luvulla hydrokopterin ensimmäisen version. Saimme Marjaniemeen koeajettavaksi tämän laitteen, joka testien perusteella hyväksi havaittiin. Lopputuloksena Merenkulkulaitos tilasi kaikille rannikon luotsiasemille, joilla oli talviliikennettä, tämän turvallisen kulkuneuvon. Sittemmin niitä hankkivat myös puolustusvoimat ja rajavartiolaitos. Niitä meni myös Ruotsiin ja yksi jopa Norjaankin. Talvisen laivaväylän ylitys oli tarkkaa hommaa, jottei olisi särkenyt laitetta. Opetin kutterin kuskeja koko Suomen ja Ruotsin alueella. Sain matkailla aika tavalla. Sitten eräs pietarsaarelainen kutterinkuski alkoi kehitellä kestävämpää laitetta, Artic Antia, jollaisia on nykyisinkin käytössä. Ilmatyynyaluksiakin kehiteltiin siinä ohessa. Ongelmana niissä oli se, että helmat tahtoivat repeytyä mentäessä rännien yli. Niitä ei sitten otetukkaan merenkulkulaitoksen käyttöön.
Väylien merkitseminen suoritettiin ensin reimareilla. Viitat tehtiin kuusipuista talvisaikaan solakoista kuusista, jotka kuorittiin kuivumaan. Reimariin tarvittiin kaksi puuta: tanko ja tyvi. Rannoilta kerättiin kiviä, joihin tehtiin reiät kiviporilla. Viitat kiinnitettiin sitten kiviin. Reimareiden kassit tehtiin mäntypäreistä. Reimarit eivät tahtoneet säilyä talven yli, sillä yleensä ne lähtivät jäiden mukana. Jos entisiä viittoja löytyi, otettiin ne kuivumaan. 1970-luvulla alettiin reimareita tekemään muoviputkista ja kivet korvattiin betonilla. Viittaveneet korvattiin väylänhoitoveneillä ja raskaammat poijut kuljetettiin väylänhoitoaluksilla, joita oli mm. Oulu-Laiva, joka korvattiin myöhemmin Letolla. Väylämerkit ovat nykyisin joko kelluvia tai kiinteitä, poijut ovat esijännitettyjä ja kelluvia. Puuta ei enää käytetä. Reunamerkit ovat nykyisin kiinteitä, majakat betonirakenteisia. Yksi teräsmajakkakin löytyy.
– Kun lähdin eläkkeelle, alkoi tapahtumaan isoja muutoksia, mm. yhdistettiin luotsipiirejä. Marjaniemessäkään ei ole enää luotsiasemaa. Siinä on nykyisin hotelli. Valvonta- ja taukotupia käyttävät kutterin kuskit. Luotsin työ ei enää vaadi paikallaan oloa. Nyt autoillaan paljon.
Lähteitä:
Suomen luotsi- ja majakkalaitoksen historia vuoteen 1808, Merenkulkuhallitus 1947
Suomen luotsi- ja majakkalaitoksen historia 1808–1946, Merenkulkuhallitus 1946
Miehet merellä, Hetkiä luotsauksen historiasta, John Nurmisen säätiö 2016
Purjehdus Pohjanlahdella, Boris Ersson 2007
100 vuotta Suomen talvimerenkulkua, Merenkulkuhallitus 1978
Hailuoto, Perämeren helmi, Reijo Heikkinen 2019
Navis Fennica, Suomen merenkulun historia 3, 1994
Kulttuurijuttuja Pohjois-Suomesta, Kari Holma 2019