Rent­ta­he­lek­ku: Nautitaan

Tal­vel­la nau­tin leik­ki­vis­tä pupuis­ta taka­pi­hal­la­ni. Niin lähel­lä luon­nos­sa saan asua. Eili­sil­ta­na­pa sit­ten hara­voin­kin ros­kia ja pupun papa­noi­ta. Teen siis­tiä, että kesäl­lä saam­me tepas­tel­la pihal­la avo­ja­loin. Kyl­mää on vie­lä kui­ten­kin. Vaik­ka ovat men­neet vaput ja äitienpäivät!

Kovas­ti täs­sä poh­din, mis­tä kir­joit­taa. Päi­vän suu­ret puhee­nai­heet ovat ikä­viä: lakot ja sota Euroo­pas­sa. Niis­tä en halua kir­joit­taa. Paki­noin­ti on sitä muka­vaa jutus­te­lua, jos­ta muun muas­sa nau­tin aika­naan Ran­ta­poh­jas­sa, nimi­mer­kin Lepo­ki­vel­lä kir­joit­ta­ma­na. Nyt minä haluan naut­tia ja kir­joit­taa…? Heureka(=nyt keksin)!

Täs­sä puo­len­päi­vän aikoi­hin aja­tuk­se­ni usein vie­vät täti­ni luo, sin­ne sini­seen kotiin. Päi­vän kah­vi­het­ki on alka­mas­sa täti­läs­sä. Kun on oikein hyvä het­ki, täti sanoo:”keitetäänkö oikeen kun­non kah­vet?” Ja kun kei­te­tään, se tar­koit­taa, että pan­naan vesi kah­vi­pan­nuun lie­del­le kie­hu­maan. Sit­ten täti ottaa juh­lal­li­ses­ti kah­vi­myl­lyn hyl­lys­tä ja koko­nai­set pöö­nät pussista.

Kun tar­vit­ta­va mää­rä pöö­niä on myl­lys­sä, täti istah­taa jak­ka­ral­le, ase­tel­len myl­lyn muka­vas­ti syliin­sä. Sit­ten alkaa se iha­na vai­he! Se kor­via hive­le­vä, naut­tit­ta­va ja rakas­tet­ta­va rati­na, joka tulee kah­vi­myl­lys­tä. Täti pyö­rit­tää tasai­seen myl­lyn kam­pea. Täs­sä vie­lä mie­tin, onko tuo rati­na oikea sana äänel­le, joka kotoi­sas­ti jau­haa pavut kah­vi­jau­heek­si. En nyt mil­lään kek­si rati­naa parem­paa sanaa.

Mut­ta tämä ääni tuo tul­vi­mal­la muis­to­ja lap­suu­des­ta­ni. Sil­loin aina kah­vit kei­tet­tiin täl­lä tapaa. Ja näen, kuin­ka täti­kin naut­tii het­kes­tä. Jutus­te­lum­me lomas­sa keit­ti­öön levi­ää juma­lai­nen kah­vin tuok­su! Sitä on vai­kea kuvail­la, se pitää saa­da nenään, haistaa.

Kun pöö­nät on jau­het­tu, täti kaa­taa myl­lyn “laa­ti­kos­ta” kah­vi­jau­heen pan­nus­sa kie­hah­ta­nee­seen veteen. Jos vain voi, tuok­su on vie­lä juma­lai­sem­pi, kuin jau­het­taes­sa. Kah­vin­sel­vi­ke, pala mateen nah­kaa, jota ei enää nykyi­sin kau­pas­ta saa, tuli­si kuin kruu­nuk­si jau­heen pääl­le. Nimen­sä mukaan sel­vi­ke sel­vit­tää kah­ven, eli kah­vi­jau­he las­keu­tuu pan­nun poh­jal­le. Pie­ni kie­hah­ta­mi­nen, ja vot! Anne­taan kah­vin laskeutua.

Odo­tel­les­sa täti kat­taa pöy­dän. Kau­nii­den, tai­teel­lis­ten käden­liik­kein löy­tä­vät kak­ku­va­dil­le kam­pa­ni­sut, “her­rain­lei­vät”, rusi­na­pul­lat tai kau­niis­ti pääl­lys­te­tyt voi­lei­vät. Tai monet muun­lai­set her­kut. Kai­ken edel­lä­ku­va­tun lomas­sa rupat­te­lem­me, ja kuin samas­ta suus­ta suol­lam­me yhtei­siä muis­to­ja. Ja her­rai­sä sentään…ja voi yhen kerran…!

No niin, ja sit­ten alam­ma otte­leen. Vaik­ka kum­pai­nen­kin meis­tä juo kah­vit joka päi­vä, tämä het­ki yhdes­sä tun­tuu aina sil­tä kuin jotain aivan eri­tyis­tä ja har­vi­nais­ta oli­si tapah­tu­mas­sa. Kat­som­me toi­siam­me sil­miin ja aah! Iha­nia hetkiä!

Vati­kah­vit­kin meil­lä onnis­tuu. Pala­so­ke­ri huul­ten väliin ja vati kevyes­ti sor­mien­nok­kaan. Kah­via vadil­le ja sii­tä hie­nos­ti soke­rin peräs­sä suu­hun. Ja sii­nä se on!

Vati­kah­vin juon­nis­sa on moni­nai­sia vari­aa­tioi­ta. Ei vain yhtä tapaa. “Sii­nä oikea Kel­lo-Emma”, tava­taan sanoa, kun oikeen ääneen vadil­ta ryys­te­tään. En vali­tet­ta­vas­ti tun­ne kysei­sen hen­ki­lön his­to­ri­aa. Kova kah­vin­juo­ja ilmei­ses­ti on ollut. Ja taval­li­sia mei­kä­läi­siä hän var­maan oli. Hie­no­jen, kau­pun­ki­lais­nais­ten ote vadis­ta kun oli siro ja hie­nos­tu­nut, ja juo­jan punat­tu suu sie­väs­ti töt­tö­röl­lään. Eikä ryys­tä­nyt hie­no nai­nen, ei ryys­tä­nyt! Elo­ku­vis­sa olet­te var­maan nähneet.

Näin­pä täs­sä kir­joi­tel­les­sa unoh­din päi­vä­kah­vin koko­naan. Vain hyvät mie­li­ku­vat­kin riit­tä­vät, se on nyt todis­tet­tu. Ja nau­tin, kii­tos täti taas!! Panen kah­vin­keit­ti­men roplot­ta­maan. Radios­ta tulee uuti­sia, nii­tä ikäviä.

Sie­mail­les­sa­ni kah­via, tulee tun­ne, että joku tui­jot­taa? Ikku­nan taka­na on lin­tu­lau­ta ja ‑mök­ki. Kap­pas, ora­va istuu lau­dal­la ja näyk­kii tali­pal­loa. Ja tui­jot­taa minua. “Mene­pä hake­maan eväs muu­al­ta”, sanon. “Se on lin­nuil­le.” Kat­soo ja näyk­kii. Haen mai­to­pur­kin jää­kaa­pis­ta. Kun tulen takai­sin, on ork­ku hävin­nyt – ja tali­pal­lo! Ront­ti, min­kä teki, manaan. Mut­ta jos ork­ku oli­sin, pai­ne­li­sin kuuseen hip­pu­lat vin­kuen… Näin nau­tim­me: pupu­jus­sit, ora­vat ja Renttahelekku!

Rent­ta­he­lek­ku