Päät­tä­jäl­tä: Lak­ko byro­kra­tial­le ja oodi opettajille

Eve­lii­na Leskelä.

Kun­ta-alan työn­te­ki­jä­lak­ko myl­ler­tää monien arjen aina van­hem­mis­ta vaa­rei­hin ja lap­sis­ta lak­ko­vah­tei­hin. Olem­me uuden edes­sä, kun itses­tään­sel­vyy­det lopet­ta­vat pyö­ri­mäs­tä. Tun­ne on nurin­ku­ri­nen, kun elä­mäm­me perus­tur­val­li­suut­ta ja koko yhteis­kun­taa kan­nat­te­le­vat amma­tit jou­tu­vat lak­ko­jen avul­la perus­te­le­maan tär­key­ten­sä. Eikö esi­mer­kik­si opet­ta­jat elä­kään kii­tok­sel­la ja kutsumuksella?

Hyvin­voin­tiyh­teis­kun­taa ei ole ilman opet­ta­jia ja mui­ta kun­ta-alan työn­te­ki­jöi­tä. Kylien, kun­tien, kau­pun­kien ja koko Suo­men pär­jää­mi­nen perus­tuu hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nan tar­joa­miin pal­ve­lui­hin. Sii­hen, että me kaik­ki saam­me saman poh­jan ja tuen raken­taa elämäämme.

On siis vähin­tään koh­tuul­lis­ta vaa­tia elin­tär­keäs­tä työs­tä arvois­tan­sa palk­kaa, sii­tä ei ole kysy­mys­tä­kään. Laa­jem­pi poh­din­nan paik­ka on sii­nä, rat­kai­see­ko palk­ka­ky­sy­mys ydin­on­gel­maa. Kun­ta-alan työn­te­ki­jöi­tä ei uuvu­ta ihmi­set ja koh­taa­mi­set, vaan ala­ti lisään­ty­vä byro­kra­tia ja hal­lin­to. Pape­ri­työ tun­tuu kas­va­van jul­ki­sel­la puo­lel­la var­si­nais­ten työ­teh­tä­vien kus­tan­nuk­sel­la. Ei ole ker­ta­kaik­ki­ses­ti kes­tä­vää vaa­tia opet­ta­jil­ta raport­te­ja jokai­ses­ta liik­kees­tään ja suunnitelmastaan.

Kas­va­tus- ja ope­tus­työn yti­mes­sä on ja kuu­luu jat­kos­sa­kin olla ne tär­keim­mät; kas­va­tus ja ope­tus. Koh­taa­mi­nen ja kuunteleminen.

Uupu­mus onkin yksi aikam­me huo­les­tut­ta­vim­pia ilmiöi­tä. Ihmis­työs­sä vai­ku­tuk­set hei­jas­te­le­vat myös mui­hin ihmisiin.

Opet­ta­jan uupues­sa sijais­kär­si­jöi­nä ovat myös lap­set ja kodit. Sama hei­jas­ta­vuus­vai­ku­tus näkyy myös hoi­to- ja turvallisuusalalla.

Kun itse aikoi­naan hakeu­duin intui­tio­ni ja sydä­me­ni sane­le­ma­na opis­ke­le­maan luo­kan­opet­ta­jak­si musiik­ki- ja kuva­tai­de­pai­no­tuk­sil­la, sain tois­tu­vas­ti vas­ta­ta ute­lui­hin sii­tä, mik­si alen­nan itse­ni ja kyvyk­kyy­te­ni duu­na­ri­työ­hön ja palk­ka-alhoon. Se pysäyt­ti. Täl­lä­kö tasol­la on arvos­tuk­sem­me elin­tär­kei­tä ammat­ti­kun­tia koh­taan? Mitä ker­too yhteis­kun­nas­tam­me se, että perus­tur­val­li­suut­ta ja ‑ter­veyt­tä yllä­pi­tä­vät amma­tit ovat koko ajan ahtaam­mal­la. Ei se aina­kaan työn­te­koa ja hyvin­voin­tiyh­teis­kun­taa kun­nioit­ta­vaa kuvaa kehitä.

Kun samas­sa hätä­huu­dos­sa ovat opet­ta­jien lisäk­si hoi­ta­jat ja polii­sit, on toti­sen pysäh­ty­mi­sen ja rat­kai­su­jen paikka.

Aikan­sa ajat­te­li­ja San­te­ri Alkio tuu­mi aikoi­naan: ”Oppi­vel­vol­li­suu­den peri­aa­te joh­tuu sii­tä, että yhteis­kun­nal­le ei ole lähes­kään saman­te­ke­vää, onko sil­lä tai­ta­mat­to­mia vai­ko tai­ta­via jäse­niä, kyvyt­tö­miä vai kykeneviä.”

Ei ole niin ikään yhden­te­ke­vää, miten koh­te­lem­me tätä työ­tä hoi­ta­via opet­ta­jia, sivis­ty­syh­teis­kun­nan ura­nuur­ta­jia ja lipunkantajia.

Oodi opet­ta­jil­le!

Eve­lii­na Les­ke­lä, Oulun kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu, Keskusta