Har­taus: Pahan val­lan voittaja

Tapa­ni Ruotsalainen.

Meis­tä monet ovat elä­neet oman elä­män­sä kum­mal­li­sin­ta aikaan. Jou­kos­sam­me on kyl­lä vie­lä nii­tä­kin, jol­le tämä aika tuo mie­leen vai­kei­ta muis­to­ja, jota sota­vuo­si­na ker­tyi­vät hei­dän sisimpään.

Arva­ten­kin puhun nyt Ukrai­nan sodas­ta, joka var­mas­ti yllät­ti mei­dät kaik­ki. Moni on kysy­nyt mie­les­sään, miten tämä on mah­dol­lis­ta Euroo­pas­sa, jos­sa me olim­me jo tot­tu­neet pysy­vän rau­han aikaan. Nyt päi­vit­täin sota tul­viin sil­miem­me eteen kai­kil­la kana­vil­la ja reaa­liai­kai­se­na. Ahdis­tus ja pel­ko hii­pii sisim­pään. Ehkä myös voi­ma­ton viha kai­kes­ta sii­tä vää­ryy­des­tä, jota niin moni täy­sin via­ton jou­tuu kokemaan.

Tämän kai­ken kes­kel­lä vii­me sun­nun­tai­na kirk­koon kokoon­tu­neil­le puhut­tiin pahan val­lan voit­ta­mi­ses­ta otsi­kol­la ”Jee­sus, pahan val­lan voit­ta­ja”. Oli­si­ko sii­nä vas­taus­ta meil­le tämän ajan tilan­tees­sa eläville?

Kris­til­li­sen julis­tus pahan val­lan voit­ta­mi­ses­ta läh­tee liik­keel­le aina hyvin hen­ki­lö­koh­tai­sel­ta tasol­ta. Kes­keis­tä on kysy­mys sii­tä, miten minä voi­sin voit­taa pahan itses­sä­ni. Totuus on se, että mei­dän jokai­sen sydä­mes­sä elää sama itsek­kyy­den ja val­lan halun sie­men, joka pahim­mil­laan joh­taa väki­val­taan ja toi­sen ihmi­sen sortamiseen.

Läh­tö­koh­ta pahan val­lan voit­ta­mi­sel­le omas­sa itses­sä on, että me myön­näm­me tuon totuu­den omal­la koh­dal­lam­me. Ainoa tie voit­taa paha on se, että Juma­lan armo ja anteek­sian­ta­mus saa nyp­piä nuo pahan sie­me­net sisim­mäs­tä­ni. Sil­loin voi­ma­ton viha muut­tuu haluk­si aut­taa. Se muut­tuu rukouk­sek­si kär­si­vien puo­les­ta. Se muut­tuu rukouk­se­si rau­han puo­les­ta — - — oikeu­den­mu­kai­sen rau­han puo­les­ta. Se muut­tuu rukouk­sek­si myös nii­den puo­les­ta, jot­ka hyök­kää­vät ja tuhoa­vat toi­sia ja samal­la myös itse­ään. Rukous, luot­ta­mus luo toi­von ihmis­ten sydä­meen. Tuos­ta toi­vos­ta sodan ajan ystä­väm­me voi­vat meil­le kertoa.

Moni jää vie­lä kysy­mään, että riit­tää­kö tämä. Eihän se vält­tä­mät­tä lope­ta sotaa ja väli­val­taa. Tie­däm­me sen, että rukouk­set aut­ta­vat. Monet vies­tit siel­tä sodan kes­kel­tä meil­le ker­to­vat sen. Myös kris­til­li­nen toi­vo ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä aut­taa sil­loin, kun kuo­le­ma kos­ket­taa. Tie­ten­kin nii­den, joil­la on sii­hen val­ta, tulee kai­kin voi­min – kai­kin tavoin pyr­kiä rau­haan. Mut­ta — vii­me kädes­sä – me saam­me muis­taa, että pahal­la­kin on rajan­sa. Sen Juma­lan sana ja his­to­ria meil­le todistavat.

Tapa­ni Ruot­sa­lai­nen, Iin kirkkoherra