Päät­tä­jäl­tä: Elä­mä on valintoja!

Kaa­ri­na Torro.

”Her­ra Van­ha­nen pudis­ti epä­us­koi­se­na pää­tään. – Enpä oli­si usko­nut, että te olet­te nai­s­asioi­den aja­ja. Hän nojau­tui eteen­päin ja sanoi mel­kein kii­vaas­ti. – Suo­raan sanot­tu­na minus­ta tuol­lai­set aja­tuk­set ovat hai­tal­li­sia ja sel­lai­set, jot­ka nii­tä puhu­vat, eivät ymmär­rä yhteis­kun­taa, jos­sa elä­vät. Mik­si nais­ten pitäi­si opis­kel­la pitem­mäl­le? Sehän on aivan tur­haa, kos­ka nais­ten pyhim­pi­nä vel­vol­li­suuk­si­na on olla vai­mo­ja ja äite­jä, hoi­taa lap­set ja koti. Mie­hen teh­tä­vä on teh­dä töi­tä ja ansai­ta rahaa per­heel­leen. Her­ra Van­ha­nen piti tauon, nojau­tui sel­kä­no­jaan­sa vas­ten.- Minus­ta oli­si vaa­ral­lis­ta antaa nai­sel­le pää­tän­tä­val­taa asiois­taan. Eihän nai­nen voi olla peril­lä oikeuk­sis­taan niin hyvin, kuin hänen isän­sä tai avio­mie­hen­sä. Mies­ten vel­vol­li­suus on huo­leh­tia tyt­tä­ris­tään ja nai­sis­taan ja pitää hei­dän puo­li­aan”. Tämä on näy­te Ann-Chris­tin Antel­lin kir­jas­ta Puu­vil­la­teh­taan varjossa.

Kama­laa, ajat­te­lee var­maan moni nyky­nai­nen. Minun­ko pitäi­si pysyä vain koto­na huo­leh­ti­mas­sa per­hees­täm­me, enkä sai­si opis­kel­la, vai­kut­taa ja käy­dä töis­sä? Mut­ta noin se aika pit­käl­ti oli vie­lä 1800-luvul­la, kun­nes nai­set sai­vat eri­näi­siä oikeuk­sia vuo­si­sa­dan loppupuolella.

Asiat alkoi­vat todel­la muut­tua ja 1926 nousi nai­nen, Mii­na Sil­lan­pää ihan minis­te­rik­si asti. Tänä päi­vä­nä nai­sia on totut­tu näke­mään joh­ta­vis­sa ase­mis­sa ja hyvin­kin kor­kea-arvoi­sis­sa teh­tä­vis­sä, eikä sitä ihme­tel­lä lain­kaan. Kui­ten­kin vie­lä usein kuu­luu ikä­viä kom­ment­te­ja sii­tä, että nai­set eivät enää halua äideik­si saa­tik­ka kotiäi­deik­si, vaan he luo­vat uraa ja halua­vat vai­kut­taa. Lap­sia teh­dään ehkä sit­ten jos­kus kun elä­män­ti­lan­ne on saa­tu vakaal­le poh­jal­le ja tulee se oikea aika.

Eihän se vää­rää ajat­te­lua ole ja jokai­nen elää elä­mään­sä halua­mal­laan taval­la. Emme elä enää ajas­sa, jol­loin kou­lut­tau­dut­tiin hie­man, men­tiin töi­hin jos nii­tä löy­tyi, perus­tet­tiin per­he ja otet­tiin talo lai­naa ja kun lap­set oli­vat isom­pia ehkä sii­nä vai­hees­sa oli äidil­lä mah­dol­lis­ta panos­taa omaa uraan­sa. Nyky­päi­vä­nä onnek­si isäl­lä­kin on mah­dol­li­suus jää­dä vanhempainvapaalle.

Onko äiti­nä ja isä­nä olo muut­tu­nut nai­sen ase­man para­ne­mi­sen ohel­la? Onko niin, että oma hyvin­voin­ti ja menes­tys menee van­hem­muu­den edel­le? Hoi­taa­ko yhteis­kun­ta lap­set, ensin var­hais­kas­va­tuk­ses­sa ja myö­hem­min kou­lus­sa? Jos kaik­ki ei suju, syyl­lis­täm­me­kö yhteis­kun­taa sii­tä? Annam­me­ko me tar­peek­si aikaa lap­sil­lem­me ole­mal­la hei­dän kans­saan, tou­hu­ten yhdes­sä jotain muka­vaa, ilman kän­ny­köi­tä, tablet­te­ja ym. ”nyky­här­päk­kei­tä”. Jos oli­sim­me aidos­ti enem­män las­tem­me kans­sa, voi­si­vat­ko he tänä päi­vä­nä paremmin?

Van­hem­muus on todel­la vaa­ti­va ”ammat­ti”, eikä sii­hen voi kou­lut­tau­tua. Olen aivan var­ma, että jokai­sel­la van­hem­mal­la on jos­sain vai­hees­sa tul­lut eteen tilan­tei­ta, jois­sa tun­tuu ettei niis­tä sel­viä mil­lään. Mut­ta tär­kein­tä on muis­taa, että van­hem­pi on se joka antaa lap­sel­leen rak­kaut­ta, aset­taa rajat ja johon lap­sen tulee pys­tyä tur­vau­tu­maan joka elä­män tilanteessa.

Nyt kun kuo­puk­se­ni täyt­ti 30 vuot­ta, on men­nei­tä tul­lut mie­tit­tyä pal­jon. Esi­koi­se­ni olles­sa pie­ni, olin enim­mäk­seen koto­na ja sii­tä ajas­ta on pal­jon muis­to­ja. Kuo­puk­sen koh­dal­la mie­tin, että läh­din­kö lii­an aikai­sin töi­hin ja kun­ta­po­li­tiik­kaan mukaan, kos­ka minul­la on tun­ne, että van­hem­muus lop­pui aivan lii­an pian.

Teks­til­lä­ni ei ole tar­koi­tus kri­ti­soi­da kenen­kään teke­miä valin­to­ja, ei todel­la­kaan. Jokai­sen elä­mäs­sä on eri­lai­sia tilan­tei­ta ja vai­hei­ta ja ne sane­le­vat hyvin pit­käl­le, miten arki kotio­lois­sa sujuu. Oli sit­ten sink­ku, paris­kun­ta tai lap­si­per­he! Ja jokai­nen meis­tä tekee pää­tök­set omas­sa elä­mäs­sään itse, eikä nii­hin ole muil­la mitää sanomista!

Aurin­koi­sia kevät­päi­viä kai­kil­le. Usko­taan parem­paan huomiseen.

Kaa­ri­na Tor­ro, Martinniemi/Oulu, kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu, hyvin­voin­ti­lau­ta­kun­nan jäsen, SDP