Päät­tä­jäl­tä: Kou­lut­ko muka oppi­lai­ta varten?

Seu­raan huo­les­tu­nee­na alu­eem­me ala­kou­lu­lais­ten hyvin­voin­tia. Ei voi olla niin, että pie­ni lap­si väri­see pelos­ta astel­les­saan kou­lun por­teis­ta sisään maa­il­man tur­val­li­sim­paan paik­kaan, suo­ma­lai­seen ala­kou­luun. Tuo lap­si, joka aikai­sem­min oli täyn­nä tar­moa tutus­tua uusiin ihmi­siin ja oppia uutta.

Ajat­te­len, että perus­kou­lun tär­kein teh­tä­vä on antaa jokai­sen lap­sen kas­vaa itse­var­mak­si, osaa­vak­si ja sosi­aa­li­sek­si omak­si itsek­seen. Sel­lai­sek­si, joka epä­on­nis­tu­mi­sien ja kaa­tu­mis­ten­kin jäl­keen luot­taa sii­hen, että voi yrit­tää uudel­leen. Aikuis­ten tukies­sa lap­si uskal­taa nujer­taa pelot ja tie­tää, että on aina tar­peek­si hyvä.

Miel­tä­ni jär­kyt­tää aja­tel­la, että joi­den­kin las­ten ja van­hem­pien koke­muk­set kou­lus­ta ovat päin­vas­tai­set. Arkea var­jos­taa jat­ku­va pel­ko sii­tä, ettei las­ta koh­da­ta tasa­ver­tai­ses­ti tai van­hem­pien huo­let lakais­taan maton alle vähät­te­le­vään sävyyn.

Ajas­sam­me on jo aivan lii­kaa pel­koa ja huol­ta tule­vai­suu­des­ta. Emme saa tukah­dut­taa lap­sia puhu­mat­to­muu­den kult­tuu­riin tai pelon ilma­pii­riin. Emme halua luo­da ympä­ris­töä, jos­sa vain kovuu­del­la ja välin­pi­tä­mät­tö­myy­del­lä pär­jää. Oppi­laan pahoin­voin­ti kou­lus­sa ei ole vain hänen, vaan myös van­hem­pien, sisa­rus­ten ja mui­den läheis­ten huoli.

Olen itse­kin tule­va luo­kan­opet­ta­ja ja tie­dän, mil­lais­ten haas­tei­den kans­sa opet­ta­jat pai­ni­vat. Tänä päi­vä­nä opet­ta­jan työ ei ole vain opet­ta­jan työ­tä. Nyky­päi­vän luo­kan­opet­ta­ja toi­mii myös eri­tyi­so­pet­ta­ja­na, psy­ko­lo­gi­na ja sosi­aa­li­työn­te­ki­jä­nä. Ei voi kui­ten­kaan olla niin, että ensim­mäi­si­nä kär­si­jöi­nä opet­ta­jien suh­teet­to­man suu­res­ta työ­taa­kas­ta ovat oppi­laat. Työ­kuor­mi­tuk­sen­kaan taak­se ei voi loput­to­miin piiloutua.

Jat­ku­val­la oppi­lai­siin koh­dis­tu­val­la vähät­te­lyl­lä täy­tyy olla juu­ri­syi­tä myös muu­al­la. Täl­lai­sis­sa tilan­teis­sa oli­si käy­tä­vä vaka­va, kou­lun toi­min­ta­ta­poi­hin ja ‑kult­tuu­riin perus­teel­li­ses­ti pureu­tu­va keskustelu.

Kaik­kien las­ten kans­sa työs­ken­te­le­vien tuli­si ala­ti muis­taa esi­mer­kil­lä opet­ta­mi­sen voi­ma. Mal­liop­pi­mis­ta ei tapah­du vain raja­tul­la alu­eel­la luok­ka­huo­nees­sa, vaan lap­set ammen­ta­vat omiin kei­no­va­li­koi­miin­sa myös tapo­ja, joil­la vai­kei­ta asioi­ta ja tilan­tei­ta käsi­tel­lään kou­lus­sa. Meil­lä ei ole varaa tal­loa yhden­kään lap­sen itse­tun­toa tai antaa tilaa vää­ris­ty­neil­le ja vahin­gol­li­sil­le toimintamalleille.

Tom­my Taber­mann sanoit­taa asian kos­ket­ta­vas­ti ja kau­niis­ti runossaan

Eli­neh­to:

Kaik­kea saa teh­dä. Kaik­kea pitää tehdä.

Kaik­kia ovia täy­tyy tem­poa, kaik­kia kui­ta kurkotella.

On vain yksi ehto, elinehto:

Väri­se­vää sie­lua ei saa tallata.

Muis­te­taan tämä niin oppi­lai­den, opet­ta­jien kuin mei­dän kaik­kien koh­dal­la. Ei tal­lo­ta epä­var­mo­ja, hyväk­syn­tää vail­la väri­se­viä sie­lu­jam­me. Koh­da­taan toi­siam­me vah­vis­taen ja kor­ja­ten, ei rikkoen.

Eve­lii­na Les­ke­lä, kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu, sivis­tys- ja kult­tuu­ri­lau­ta­kun­nan jäsen, Keskusta