Iiläi­sen Pau­lan iskel­mä­vih­ko 80 vuo­den takaa pala­si kotipitäjään

Vuonna 1938 valmistunut Helsingin olympiastadion sai iskelmänikkareilta oman laulunsa. Se oli ajankohtainen useamman vuoden ajan, sillä olympialaiset peruuntuivat. Lopulta ne järjestettiin 1952.Vuonna 1938 valmistunut Helsingin olympiastadion sai iskelmänikkareilta oman laulunsa. Se oli ajankohtainen useamman vuoden ajan, sillä olympialaiset peruuntuivat. Lopulta ne järjestettiin 1952.

Vuo­si­na 1940–1941 koot­tu iskel­mä­vih­ko oli eksy­nyt vuo­si­kym­men­ten aal­lo­kos­sa Tam­pe­reel­le ja pää­ty­nyt kirp­pa­ril­le. Kii­tos musiik­ki­mie­hen, van­ha vih­ko sai arvoi­san­sa koh­te­lun ja pala­si kotipitäjään.

Iskel­mä­vih­kot oli­vat oman aikan­sa tapa lau­laa ja naut­tia iskel­mis­tä, kuple­teis­ta ja ral­la­tuk­sis­ta. Kau­pois­ta saat­toi saa­da pai­net­tu­ja lau­lu­vih­ko­kin, mut­ta oma vaha­kan­ti­nen vih­ko oli hal­vin tapa pitää kiin­ni ajan­koh­tai­ses­ta musii­kis­ta. Suu­rin osa nuo­ris­ta jou­tui kuun­te­le­maan mie­li­musiik­kin­sa radios­ta. Levy­soi­ti­mia oli, mut­ta ei joka kodis­sa. Jos halusi lyrii­kat tal­teen, piti istah­taa radion vie­reen kuu­lol­le. Kun ahke­ras­ti istui ja kir­ja­si sano­ja, koko lau­lun sai vähän ker­ral­laan tal­le­te­tua pape­ril­le. Lau­lu­jen sanat oli­vat myös halut­tu lah­ja, ja nii­tä jaet­tiin omis­tus­kir­joi­tus­ten kera kavereillekin.

Iihin palan­neen vih­kon kir­jauk­sis­ta­kin näkyy sota-aika. Nuo­ret mie­het oli­vat sodas­sa ja tans­sien jär­jes­tä­mi­nen kiel­let­tyä. Ikä­vän lau­lut oli­vat enem­män kuin taval­lis­ta kai­paus­ta, kun jokai­nen tie­si, että sota on armoton.

Luon­nol­li­ses­ti vih­kon lau­lut puhu­vat myös rak­kau­des­ta ja ikä­väs­tä oman kul­lan luo. 1940-luvun nuo­ret ral­lat­te­li­vat reh­vak­kaas­ti kau­heas­ta muun muas­sa Molo­to­vin cock­tai­lis­ta ja vihol­li­sen pysäyt­tä­väs­tä Man­ner­hei­min lin­jas­ta ynnä muis­ta vas­taa­vis­ta aiheis­ta. Välil­lä sota kir­jau­tui myös suruk­si, kuten Kuol­leen soti­laan mor­sian –nimi­ses­sä lau­lus­sa. Iso osan vih­kon lau­luis­ta on jo unoh­tu­nut, mut­ta muka­na on yhä elä­viä ikivihreitä.

Omis­tus­kir­joi­tuk­sis­ta pää­tel­len vih­ko on kuu­lu­nut Pau­la-nimi­sel­le nuo­rel­le nai­sel­le. Lau­lu­ja on kir­joi­tet­tu muu muas­sa Lak­sol­la. Toi­nen kir­joi­tus­paik­ka­mai­nin­ta on Rie­kil­tä. Niis­tä voi olet­taa, että Pau­la on ken­ties asu­nut Iin kes­kus­tan tienoilla.

Kir­joi­tus­paik­ko­jen kir­jauk­sis­ta saa vai­ku­tel­man, että oma vih­ko otet­tiin mukaan kylä­reis­suil­le. Kir­joit­ta­jiin kuu­lu­vat Pau­lan lisäk­si aina­kin Kai­sa Karp­pi­nen, Eeva Miet­tu­nen, Kers­ti, Sirk­ka K. ja Eevi-täti.

Pau­lan kokoa­ma vih­ko on tämän jutun kir­joit­ta­jal­la odot­ta­mas­sa uut­ta kotia. Löy­tyy­kö­hän Pau­lal­le omai­sia, tai sai­si­ko muis­to­jen vih­ko ansait­se­man­sa koh­te­lun jon­kun keräi­li­jän luota.

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.