Toi­mit­ta­jal­ta: Luon­to antaa voimaa

Van­hus­ten­viik­koa tai ‑päi­vää on Suo­mes­sa juh­lit­tu jo vuo­si­kym­me­nien ajan. Ensim­mäi­nen val­ta­kun­nal­li­nen tee­ma­päi­vä jär­jes­tet­tiin vuon­na 1954, ja jo tuol­loin aja­tuk­se­na oli, että ihmi­set muis­tai­si­vat van­he­ne­via omai­si­aan ja toi­si­vat ilmi koko yhteis­kun­nan kii­tol­li­suut­ta sil­le pol­vel­le, joka on nyky­pol­ven elä­män raken­ta­nut. Tänä vuon­na par­hail­laan meneil­lään ole­van vii­kon tee­ma on “Luon­to antaa voimaa”. 

Jos mie­tit het­ken, mikä on se paik­ka, jos­sa itsel­lä­si on hyvä olla? Monel­la suo­ma­lai­sel­la tuo paik­ka on luon­nos­sa. Niin minul­la­kin. Kun haluan jos­kus kai­ken kii­reen kes­kel­lä rau­hoit­tua het­ken, ajat­te­len lap­suu­den­ko­ti­ni lähel­lä, pie­nes­sä saa­res­sa ole­vaa osin sam­ma­leis­ta kal­lio­ta, jol­la loi­koi­len. Aurin­ko pais­taa, lin­nut lau­la­vat, jär­vi liplat­taa. Tuok­su­kin palau­tuu mieleeni.

Ter­vey­den kan­nal­ta olen­nai­nen on lähi­luon­to, sil­lä sin­ne on help­po men­nä. Luon­to vähen­tää stres­siä, kos­ka luon­nos­sa on vähem­män melua ja kesä­ai­kaan hiu­kan vii­leäm­pää kuin muu­al­la. Puut puh­dis­ta­vat ilmaa. Mie­li lepää, kun saa kat­sel­la, kuun­nel­la, tun­tea ja hais­tel­la luontoa.

Vii­kon­lop­pu­na aje­lin jut­tu­kei­kal­la Yli-Iis­sä. Erään met­sä­au­kean reu­nal­la hir­vi­mies oles­ke­li pas­sis­sa kan­non nokal­la. Jo pel­käs­tään tuo näky sai mie­le­ni rau­hoit­tu­maan. Jout­se­net makoi­li­vat suol­la, porot ruo­kai­li­vat tien pen­kal­la. Tee­ret istui­vat pui­den lat­vois­sa. Ja kun tulin kotiin ja läh­din len­kil­le, näin, kuin­ka pie­ka­na, tuo Suo­mes­sa erit­täin uha­na­lai­sek­si luo­ki­tel­tu lin­tu, kaar­si Jää­lin yllä. Kyl­lä luon­to antaa voimaa.