Kolum­ni: Suo­men kie­li Suomessa

Miten suo­men kie­li jak­saa? Tätä voi poh­tia nyt, kun maas­sam­me englan­nin käyt­tö on val­ta­vas­ti lisään­ty­nyt? Sii­tä ja kie­lem­me mur­ros­vai­heis­ta esit­te­len kriit­ti­ses­ti muu­ta­man pääkohdan.

Suo­men kie­len var­hais­his­to­rias­ta tie­däm­me, että vie­lä tuhat vuot­ta sit­ten ei ollut suo­men­kie­li­siä teks­te­jä, eikä ihmi­sil­lä ollut kir­joi­tus­tai­toa, ei edes yhte­näis­tä suo­men kiel­tä. Oli vain eri alueil­la van­hem­mil­ta opit­tua puhekieltä.

1100–1300-luvuilla kehit­ty­neem­pi ja suu­rem­pi Ruot­si liit­ti Suo­men val­ta­kun­taan­sa. Sil­loin Suo­men man­te­reel­le muo­dos­tui pysy­väs­ti kak­si ruot­sin­kie­lis­tä asu­tusa­luet­ta ja maa­ham­me tuli kato­li­nen kirk­ko. Val­tauk­sen takia, var­maan onnek­sem­me, saim­me län­si­mai­sen hal­lin­non ja sivis­tyk­sen. Miten sopui­sas­ti kaik­ki tämä tapah­tui, sitä emme var­muu­del­la tie­dä, sil­lä kir­jal­li­sia läh­tei­tä ei juu­ri ole, ja myö­hem­min voit­ta­ja on sepit­tä­nyt itsel­leen mie­lui­sia legendoja.

!500-luvul­la Mikael Agrico­la loi Suo­meen kir­ja­kie­len län­si- ja itä­mur­tei­den poh­jal­ta ja oli toteut­ta­mas­sa uskon­puh­dis­tus­ta. Se joh­ti maas­sam­me lute­ri­lai­sen kir­kon syn­tyyn. Se koros­ti kan­san sivis­tys­ta­son nousua, kan­san­ope­tus­ta ja aktii­vis­ta osal­lis­tu­mis­ta yhteis­ten asioi­den hoi­toon, mitä meil­lä alkoi tapah­tua kir­kon toimesta.

Suo­men kie­li säi­lyi. Se oli tosin vaa­ras­sa hävi­tä vas­ta 1600-luvul­la, kun Ruot­sis­ta oli tul­lut euroop­pa­lai­nen suur­val­ta ja län­si­mai­nen kult­tuu­ri vah­vis­tu­nut. Sii­tä 1800-luvul­le tul­taes­sa maam­me yhteis­kun­ta­luo­kis­ta aate­lis­to, papis­to ja por­va­ris­to oli­vat ruot­sa­lais­tu­neet, vain talon­po­jat ja hei­tä alem­mat väes­tö­ryh­mät oli­vat säi­lyt­tä­neet alku­pe­räi­sen kielensä.

Ruot­sis­ta oli tul­lut vir­ka­kie­li ja kou­lu­jen käyt­tä­mä kie­li, tosin sivis­ty­neis­tö oppi kou­luis­sa pyhiä kie­liä­kin, ennen kaik­kea lati­naa. Por­va­ris­tos­ta ja papis­tos­ta monen hen­ki­lön piti teh­tä­vien­sä takia käyt­tää kan­san kiel­tä. Pap­pien piti opet­taa ja hoi­taa kir­kol­li­set vir­ka­teh­tä­vät. Por­va­ris­toon kuu­lu­vat sai­vat etuoi­keu­den hoi­taa kaup­paa ja käsi­teol­li­suut­ta. Hehän oli­vat teke­mi­sis­sä ruot­sia tai­ta­mat­to­mien suo­ma­lais­ten kanssa.

Suo­men kiel­tä käy­tet­tiin eni­ten Poh­jois- ja Itä-Suo­mes­sa, jois­sa syr­jäi­sen sijain­nin takia ruot­sa­lais­tu­mi­nen oli ollut vähäi­sin­tä. Poh­jois-Suo­mes­sa jul­kais­tiin jopa kale­va­la­mit­tais­ta runout­ta. Runoi­li­jas­ta tun­ne­tuin on vie­lä­kin 1600-luvul­la elä­nyt J. Caja­nus, jon­ka runo ”Etkö ole ihmis­par­ka aivan arka” on vir­si­kir­jas­sam­me. Suo­men­kie­li­siä runo­ja sepi­tet­tiin moniin tilan­tei­siin ja tar­koi­tuk­siin kuten ope­tuk­sek­si, pil­kan­teok­si, ajan­viet­teek­si lap­sil­le ja aikui­sil­le. Myö­hem­min nii­den kie­lia­sua on moder­ni­soi­tu. Alku­pe­räi­siä runo­ja ovat monet tut­ki­jat jul­kais­seet, joten nii­tä voi vie­lä­kin lukea, vaik­ka ne ovat luon­nol­li­ses­ti jää­neet kir­jal­li­suu­des­sa taustalle.

Ruot­sa­lais­tu­mi­nen näkyi mm. suku­ni­mis­sä. Myö­hem­piä oppi­kou­lu­ja muis­tut­ta­vis­sa opi­nah­jois­sa talol­lis­ten pojil­le annet­tiin yleen­sä kak­sio­sai­nen ruot­sin­kie­li­nen nimi, jois­sa alkuo­sa kuva­si hei­dän koti­paik­kaan­sa ja lopus­sa oli yleen­sä lati­nan tai krei­kan­kie­len mukai­nen lop­puo­sa ‑us ja ‑nder, kuten nimis­sä Caja­nus ja Nervander

1800-luvul­la alkoi kan­sal­li­nen herä­tys, jon­ka syn­ty­mi­seen vai­kut­ti län­sieu­roop­pa­lai­nen sivis­tys­lii­ke: roman­tiik­ka. Se joh­ti poliit­ti­ses­sa toi­min­nas­sa natio­na­lis­miin ja vai­kut­ti kan­sal­li­suusaat­teen syn­ty­mi­seen. Sen joh­to­mies Suo­mes­sa oli J.V. Snell­man, joka huo­li­mat­ta sii­tä että hänen koti­kie­len­sä oli ruot­si, ryh­tyi kan­nat­ta­maan suo­ma­lai­suus­lii­ket­tä, kos­ka se oli hänen omak­su­man­sa filo­so­fian mukai­nen sekä ajoi oikeu­den­mu­kai­suut­ta. Hän ryh­tyi vaa­ti­maan Suo­men kie­len nos­ta­mis­ta maan viral­li­sek­si ja sivis­ty­se­lä­män kie­lek­si. Vaik­ka suo­ma­lais­ta­mi­nen oli vai­ke­aa ruot­sin kie­len yli­val­lan takia, se toteu­tui 1900-luvun alus­sa. Huo­mat­ta­via edis­ty­sas­ke­lei­ta oli­vat edus­kun­ta­uu­dis­tus vuon­na 1907, kun ruot­sin­kie­li­set sai­vat poliit­tis­ta voi­maa enää vain suh­tees­sa hei­tä äänes­tä­nei­den mää­rään. Maam­me itse­näis­ty­mi­nen oli tie­ten­kin tär­kein tapah­tu­ma kie­len­kin kannalta.

Suo­mes­sa innos­tut­tiin jopa muut­ta­maan suku­ni­miä koti­kie­lel­le. Eni­ten sitä teh­tiin Snell­ma­nin syn­ty­män sata­vuo­tis­juh­la­vuo­den mer­keis­sä vuon­na 1906-07, jol­loin yli 70 000 nimeä vaih­det­tiin. Esi­mer­kik­si mones­ta Jär­ne­fel­tis­tä tuli Rau­an­hei­mo, Calam­niuk­ses­ta Kala­jo­ki ja Brän­nä­sis­tä Palo. ‑Vii­me­vuo­si­na on näh­ty päin­vas­tais­ta kehi­tys­tä, kun suku­ni­miä on ryh­dyt­ty palaut­ta­maan takai­sin vie­ras­kie­li­seen muo­toon. Sii­nä voi näh­dä kau­nis­ta perin­tei­den kun­nioi­tus­ta, mut­ta myös hyö­dyn tavoit­te­lua sekä hienostelua.

Suo­men kie­len ase­ma vah­vis­tui 1800-luvul­ta läh­tien, kun suo­men­kie­li­nen kau­no­kir­jal­li­suus nousi kukois­tuk­seen. Sen ensim­mäi­siä kohot­ta­jia oli Alek­sis Kivi. Kan­sal­lis­kir­jai­li­ja ase­man saa­nut. Viih­de- ja tie­to­kir­jo­ja ryh­dyt­tiin myös jul­kai­se­maan. Kun kun­tien kir­jas­to­ja ryh­dyt­tiin perus­ta­maan, maam­me kaik­ki asuk­kaat sai­vat ilmai­sek­si hyö­dyl­lis­tä luet­ta­vaa. Syn­tyi myös ärhäk­kä suo­men­kie­li­nen ja ‑mie­li­nen leh­dis­tö, joka vaa­ti kie­lio­loi­hin uudis­tuk­sia. Kan­san­ope­tuk­sen vas­tuu siir­tyi kir­kol­ta kun­nil­le. Kan­sa­kou­luis­sa oppi­laat sai­vat ilmai­sek­si oppi­kir­jat ja niis­sä oli myös kir­jas­to­toi­min­taa. Suo­men kie­li oli siis toi­vo­tus­sa asemassa.

Nyky­ään moni suo­men kie­len puo­lus­ta­ja on när­käs­ty­nyt sii­tä, kun vähit­täis­kau­pois­sa on myy­tä­vä­nä tuot­tei­ta, joil­la on vie­ras­kie­li­nen nimi eikä tuo­te­se­los­tuk­sia saa riit­tä­väs­ti suo­men kie­lel­lä. Var­sin­kin englan­nin kie­li on yleis­ty­nyt niin pal­jon, että into­mie­li­set ovat ehdot­ta­neet sitä Suo­men viral­li­sek­si kie­lek­si. Nuor­ten jou­kos­sa on nii­tä, jot­ka ovat ulko­mail­la oppi­neet käyt­tä­mään suju­vas­ti englan­nin kiel­tä, jota tar­vi­taan vält­tä­mät­tä var­sin­kin vil­kas­tu­nees­sa talou­del­li­ses­sa kans­sa­käy­mi­ses­sä, mut­ta vali­tet­ta­vas­ti se on jo tur­han pal­jon nuor­ten kes­ki­näis­tä puhe­kiel­tä­kin. Laa­je­tes­saan englan­nin­kie­len käy­tön yleis­ty­mi­nen voi joh­taa sii­hen, että suo­men kie­li väis­tyy hiljalleen.

Nyky­ään kie­leem­me tulee lii­an usein uusia vie­ras­kie­li­siä ja myös suo­men­kie­li­siä­kin käsit­tei­tä, jot­ka vai­keut­ta­vat ymmär­tä­mis­tä, var­sin­kin iäk­käil­lä. Minä­kin tus­kai­len usein uusien outo­jen sano­jen takia. Tosin kukaan meis­tä ei ole ennen­kään hal­lin­nut asian­tun­ti­joi­den ammat­ti­kiel­tä, mut­ta se on eri asia.

Toi­saal­ta maa­han­muut­ta­jat, joi­ta on jo pal­jon, ovat hank­ki­neet itsel­leen suo­men kie­len puhe­tai­don voi­dak­seen pär­jä­tä työs­sään ja viih­tyä tääl­lä. Hekin ovat siten kie­lem­me käy­tön lisää­jä­nä ja he osoit­ta­vat kon­kreet­ti­ses­ti, että suo­men kie­li voi­daan oppia nopeas­ti, mitä ennen ei uskottu .

On val­ta­kun­tia, jois­sa on syr­jit­ty­jä vähem­mis­tö­kan­so­ja ja jois­sa hei­dän omaa äidin­kiel­tään vas­tus­te­taan. Suo­mi on onnek­si vält­ty­nyt täl­tä Venä­jän tsaa­rin aikaa lukuun otta­mat­ta 1900-luvun alus­sa. Meil­lä on myös omil­ta kan­sa­lai­sil­ta saa­tua tie­toa sii­tä, kuin­ka vie­rais­sa mais­sa suo­men kie­li on voi­nut unoh­tua lyhyes­sä ajassa.

Suo­men kie­li kui­ten­kin säi­lyy, kos­ka sil­lä on jo pit­kät perin­teet puhe­kie­le­nä ja tie­teen kie­le­nä. Sen vaa­li­joi­ta ja kehit­tä­jiä on ollut ja on pal­jon ja nii­tä tar­vi­taan yhä lisää niin kuin itse­näi­syyt­tä ja äidin­kiel­tään rakas­ta­vaa kansaa.

Isän­maa­han kuu­luu äidin­kie­li, sanot­tiin jo 1800-luvulla.

Mart­ti Asunmaa