Päi­vä­käs­ky: Rukoi­le ja kii­tä (har­taus­kir­joi­tus)

Outi Poh­ja­nen.

Useim­mis­ta Suo­men kir­kois­ta löy­tyy Man­ner­hei­min Suo­men äideil­le osoit­ta­ma päi­vä­käs­ky vuo­del­ta 1942. Man­ner­heim myön­si sii­nä äideil­le Vapau­den­ris­tin. Pel­lot odot­ti­vat kyn­tä­jiä ja kyl­vä­jiä, mut­ta moni oli kiin­ni rin­ta­mal­la tai ei palai­si koskaan.

Nai­set, lap­set ja ikäih­mi­set koto­na teki­vät yhdes­sä sen, mikä oli pak­ko, vaik­ka rin­taa puris­ti pel­ko ja suru. Uuti­set sodis­ta, eten­kin tilas­tot, unoh­ta­vat usein omai­set. Yli­pääl­lik­kö lähes­tyi läm­pi­min sanoin näi­tä koto­na olevia.

Man­ner­heim kir­joit­ti Suo­men äideil­le: ”Te olet­te keh­dos­ta alkaen kas­vat­ta­neet sen pol­ven, jon­ka ansios­ta maa on vapaa. Par­hail­laan käy­tä­vän vapaus­tais­te­lum­me aika­na – mies­ten­ne tais­tel­les­sa rin­ta­mal­la – Te kas­va­tat­te kodeis­sa isän­maal­le uut­ta pol­vea, jon­ka sal­lit­ta­koon vil­jel­lä ja raken­taa tätä maa­ta rau­hal­li­sem­mis­sa olois­sa kuin mitä nykyi­nen pol­vi on saa­nut teh­dä. — Töin ja rukouk­sin Te olet­te näi­nä tais­te­lun vuo­si­na tuke­neet puo­lus­tus­var­tios­sa sei­so­via poi­kian­ne ja tyt­tä­riän­ne. —Tah­don tänä päi­vä­nä erik­seen lausua ter­veh­dyk­se­ni ja syvän osan­ot­to­ni niil­le Suo­men äideil­le, joi­den rak­kaim­mat san­ka­rei­na ovat uhran­neet hen­ken­sä isän­maan ja sen tule­vai­suu­den puo­les­ta. Kaik­kien tei­dän työn­ne on ja on ollut kan­sam­me tais­te­luis­sa arvioi­mat­to­man suu­ri ja uhrin­ne mittaamaton.”

Moni vete­raa­ni on ker­to­nut rin­ta­mal­le kotoa tul­leis­ta kir­jeis­tä kos­tu­nein sil­min. Vies­tit välit­ti­vät tie­don, että koto­na rukoil­tiin hei­dän puo­les­taan. Nuo esi­ru­kouk­set ovat kut­su­neet Her­ran väke­vät voi­mat kan­nat­te­le­maan siel­lä, mihin omat kädet eivät yltäneet.

Äitien­päi­vän evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus roh­kai­see rukoi­le­maan roh­keas­ti ja luot­ta­maan sii­hen, että rukouk­seen vas­ta­taan: ”Pyy­tä­kää, niin teil­le anne­taan. Etsi­kää, niin te löy­dät­te. Kol­kut­ta­kaa, niin teil­le avataan.”

Rukous on ihmi­sen ensim­mäi­nen äidin­kie­li. Juma­lan­pal­ve­luk­sen Her­ra Armah­da-lau­lu muis­tut­taa Juma­lan kan­san kat­kea­mat­to­mas­ta rukouk­ses­ta, sil­lä sen sisäl­tö on sano­ja suu­rem­pi. Se mer­kit­see: Kään­ny puo­lee­ni, kuu­le minua, tule avuk­si, älä unoh­da, anna voi­ma­si, siu­naa. Her­ra Armah­da on Kris­tuk­sen kir­kon vael­lus­lau­lu. Se kat­taa koko elä­män. Yhtei­set sanat anta­vat meil­le rukouk­sen sil­loin kun ne ovat itsel­tä hukas­sa. Yhtei­nen rukous voi kan­taa heik­koa aivan kuten kir­kon usko­kin kan­taa sil­loin, kun oma usko horjuu.

Emme aina näe rukous­vas­taus­ta kon­kreet­ti­se­na, ulkoi­se­na muu­tok­se­na, vaik­ka sii­tä­kin on monia todis­tei­ta, minul­la­kin. Mut­ta rukous­vas­taus on sekin, että jokai­nen aito rukous muut­taa rukoi­li­jaan­sa sisäl­tä päin. Se on rukouk­sen ole­mus, se vai­kut­taa aina. Rukous muut­taa pyy­tä­jän teki­jäk­si. Se kut­suu työ­hön, lie­ven­tä­mään itse­kin sitä hätää, jon­ka on Juma­lan eteen tuonut.

Ihmeel­li­sin rukous on kui­ten­kin kii­tos­ru­kous. Se avaa sil­mät kai­kel­le sil­le, mitä jo nyt elä­mäs­sä on. Tänä sun­nun­tai­na saam­me kiit­tää äideis­tä. Hei­dän ole­mas­sao­lon­sa, työn­sä ja rukouk­sen­sa on edel­leen elä­män ehto, kodin puolustusvartio.

Outi Poh­ja­nen, Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan kappalainen