Har­taus: Kirk­kau­den Kunin­gas tulee

Outi Poh­ja­nen.

”Kohot­kaa kor­keik­si, por­tit, avar­tu­kaa, ikiai­kai­set ovet! Kirk­kau­den kunin­gas tulee.” Psal­min rie­mul­li­nen ylis­tys kai­kuu taus­tal­la ihmis­ten ylis­täes­sä Jerusa­le­miin saa­pu­vaa Jee­sus­ta. Tosia­sias­sa täl­le kunin­kaal­le riit­täi­si mata­lam­pi­kin port­ti, ahtaam­pi­kin ovi. Hän ei koros­ta kunin­kuut­taan ulkoi­sel­la väke­vyy­del­lä. Hän on tulos­sa köy­hien, sär­ky­nei­den ja kai­paa­vien luok­se. Ei hei­dän edel­ly­te­tä odot­ta­van kal­liis­ti koris­tel­tu­ja port­tien ääres­sä. Ei, nyt saa­pu­va kunin­gas pai­naa itse pään­sä mah­tuak­seen mata­lal­le, rii­suu­tuu kun­nias­taan pääs­täk­seen lähel­le. Mut­ta tai­vais­sa tapah­tu­koon! Kirs­ku­koot tai­vaan por­tit aue­tes­saan ja jymis­kööt tai­vas­ten ikiai­kai­set ovet, kun Kunin­gas läh­tee liik­keel­le kan­san­sa luo. Ihmi­nen avat­koon sydä­men­sä, aukais­koon sen sal­vat! Kirk­kau­den kunin­gas tulee!

Maa­il­ma tun­tee val­ti­aan­sa ja hal­lit­si­jan­sa. Ja hei­dän val­tan­sa mer­kit se oppii myös hyvin tun­te­maan. Rau­han ruh­ti­nas ei näy­tä val­taan­sa maa­il­mal­li­sin voi­man tun­nuk­sin. Jee­suk­sen val­lan mer­kit on kät­ket­ty sii­hen, miten hänet vas­taa­no­te­taan: Pal­ve­luun ja rie­muun. Tämän kunin­kaan käs­kyt kii­reh­di­tään iloi­ten täyt­tä­mään, hänen saa­pu­mi­sen­sa puh­kai­see esiin kii­tok­sen ja ylistyksen.

Maa­il­ma saa lem­peän kunin­kaan, kunin­kaan jon­ka sydä­mel­lä ovat hänen val­ta­kun­tan­sa asuk­kaat. Lem­peys vetää puo­leen­sa. Se saa ihmi­sen sydä­men kään­ty­mään val­ti­aan­sa puo­leen, odot­ta­maan hänel­tä hyvää. Se roh­kai­see tuo­maan pie­nim­mät­kin tar­peet hänen tie­toon­sa. Tämä kunin­gas toteut­taa oikeu­den, hän on luo­tet­ta­va. Hänen edes­sään ei ihmi­nen jou­du pel­kää­mään koke­van­sa vää­ryyt­tä. Tätä kunin­gas­ta uskal­taa seu­ra­ta. Hän joh­dat­taa sanal­laan ohi tiel­le viri­tet­ty­jen anso­jen. Hän menee itse edel­tä vaa­ro­jen tiel­le, jopa kuo­le­maan asti omien­sa puolesta.

Juma­la las­keu­tuu alas kun­nias­taan. Pel­ko pyhän edes­sä lamaan­nut­tai­si pai­koil­leen. Aasin sel­kään kavun­nut Juma­lan Poi­ka kut­suu liik­keel­le. Jee­sus opet­ti esi­mer­kil­lään, että lähim­mäi­syys vaa­tii koh­taa­mis­ta ja toi­sen ase­maan aset­tu­mis­ta. Niin­hän Jee­sus­kin teki tul­les­saan ihmi­sek­si maa­il­maan: Aset­tui ihmi­sen osaan ja antau­tui koh­taa­maan. Vain lähel­le etsiy­ty­mäl­lä voi löy­tää toi­sen: Juma­la ja ihmi­nen toi­sen­sa, ihmi­nen toi­sen ihmi­sen. Advent­ti­paas­ton alkaes­sa meil­tä kysy­tään­kin tänä vuon­na uudel­la taval­la: Miten etsiy­tyä lähel­le samal­la pysy­tel­len kau­em­pa­na? Mut­ta kun ker­ran Juma­la on ylit­tä­nyt Jee­suk­ses­sa mah­dot­to­mil­ta tun­tu­via estei­tä tul­lak­seen tai­vais­ta tykö, kyl­lä moder­nin ajan lap­set­kin niin halu­tes­saan löy­tä­vät tien kau­ko­lä­hei­syy­teen. Siu­nat­tua adventtia!

Outi Poh­ja­nen, Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan kappalainen