Vanhempieni Petsamo, mitä Petsamo merkitsee minulle? Miten luovutetuilta alueita tulleet siirtolaiset kotiutuivat Martinniemeen?
Martinniemen koululla kokoonnuttiin muistojen äärelle keskiviikko-iltana, jolloin aiheesta alustivat Pekka ja Anna-Liisa Vuononvirta. He ovat tutkineet ja perehtyneet Petsamon historiaan, sukuihin ja perinteisiin. Petsamo-esitelmä oli jo 13:s, mikä kertoo, että historia ja juuret kiinnostavat.
Pekka Vuononvirran vanhemmat Hanna ja Heikki Vuononvirta (aiemmin Kubatsin) päätyivät evakkoina Petsamosta Martinniemeen. Isä Heikin sukujuuret ovat Jäämeren rannalla, äiti Hanna oli syntyjään Hyrynsalmelta, josta hän lähti karjakoksi Petsamoon.
Vaikka aika kultaa muistoja, Petsamo on tarinoissa ja muistoissa ainutlaatuinen kultamaa. Elin- ja luonnonolot olivat karut ja haastavat, mutta Jäämerellä ja vuonoissa kalastus kukoisti, marjamaat olivat satoisat, maata viljeltiin, karjaa kasvatettiin ja harjoitettiin poronhoitoa.
Muistoja ja valokuvia on valtavista kalansaaliista, kun valaat ajoivat isot silliparvet vuonoihin ja tukkivat vuonojen suut — kalastajilla oli melkoiset apajat.
– Missään ei ole kuulemani mukaan kasvanut yhtä isoja mustikoita tai hilloja kuin Petsamossa, kertoi Pekka Vuononvirta.
Nikkelikaivos antoi elantoa, työtä ja vaurautta alueelle, mutta saastutti ympäristön. Petsamo oli myös turistien, kulkijoiden ja seikkailijoiden haavemaa. Petsamon maantieteellinen sijainti oli merkittävä, mistä johtuen Petsamo joutui myös sotien ja hävityksen kohteeksi, kun aluetta haluttiin omia.
Suomen itäinen käsivarsi, Petsamo, käsitti 16 kylää.
Tarton rauhansopimuksen solmimisesta tulee tänä vuonna (14.10.2020) kuluneeksi 100 vuotta. Neuvostovenäjä luovutti Petsamon Suomelle asiakirjojen mukaan ikuisiksi ajoiksi. Tuota ikuisuutta kesti kuitenkin vain 24 vuotta.
Moskovan välirauhansopimuksen mukaan Suomi menetti Petsamon Neuvostoliitolle vuonna 1944. Alueita Karjalasta jouduttiin myös luovuttamaan.
Eri puolille Suomea siirtyi näiltä alueita 430 000 evakkoa, heistä valtaosa Karjalasta. Myös Martinniemeen ja Haukiputaalle asettui siirtolaisia.
Pekka Vuononvirta kertoi, että Martinniemeen Petsamosta noin 10 perhettä, joista iso osa asettui asumaan Häyrysenniemeen.
– Martinniemi oli oikea sulatusuuni. Ensimmäisiä pakolaisia alueelle tuli jo 1920-luvulla Vienasta.
Martinniemessä työtä tarjosi saha. Väriä ja kansallisuuksien kirjoa lisäsi myös laivaliikenne. Sahalle eri puolilta tulleita kesätyöläisiä alettiin kansan parissa kutsua ”hilarioiksi”, sillä monet löysivät ennen pitkää kylältä kumppanin ja avioituivat.
Evakot joutuivat sopeutumaan uuteen ympäristöön ja rakentamaan elämänsä uudestaan alusta asti. Paikkakunnalle asettuessaan he toivat tullessaan myös uusia tapoja, murteen ja ortodoksien uskonnon. Heihin suhtautuminen ei varsinkaan alussa ollut aina myönteistä, vaan tulijoita saatettiin ryssitellä ja lapsia nimittää ryssänpennuiksi. Kysyttiin, miksi tulitte tänne.
Ajan myötä epäluulot hälvenivät ja väestö sulautui keskenään yhteisen kanssakäymisen myötä. Ajan hengestä kertoo sekin, että joillakin Suomen ruotsinkielisillä alueilla kieltäydyttiin kokonaan vastaanottamasta evakoita.
Pekka Vuononvirta syntyi vuonna 1949 perheen asuessa jo Martinniemessä. Hänen ei itse muista koulupoikana joutuneensa kiusatuksi, eivätkä paikalla olleet muutkaan arvelleet lasten joutuneen koulussa kärsimään syntyperästään.
– Joskus, sopivassa saumassa saattoi kuulla sivalluksen, että ”tehän olette sieltä”, mutta ei siitä auttanut pahastua, muistelee Pekka Vuononvirta.
– Kotona painotettiin aina koulunkäynnin tärkeyttä, jotta elämälle saisi hyvät lähtökohdat. Ehkä muualta tulleiden piti vielä muita enemmän ponnistella ja osoittaa, että pärjätään, pohti Vuononvirta.
Muisteluillassa mukana ollut Samuli Pohjamo ei hänkään muista, että poikasena olisi karsastettu muualta tulleita, vaikka taustalla asia kyllä tiedettiin.
Siirtoväen sopeutumista ja sulautumista alueen asukkaisiin helpotti ja joudutti myös nimien vaihto suomalaisperäisiksi. Esimerkiksi Kubatsin-sukunimi muutettiin vuonna 1943 Lapin lääninhallituksen päätöksellä Vuononvirraksi. Kaikki eivät kuitenkaan nimiä vaihtaneet ja alkuperäisiä nimiä on käytössä edelleenkin.
Ortodokseille rakennettiin myös oma rukoushuone tsasouna Martinniemeen 1960-luvulla. Se purettiin huonokuntoisuuden takia jokin aika sitten.
Nyt järjestetty Petsamo-ilta oli järjestyksessään kolmas Martinniemen muisteluilta. Esillä oli myös aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Illoissa on ollut esille eri teemoja.
Kirjavinkkeinä mainittakoon: A.V. Ervasti: Suomalaisia Jäämeren rannalla. Hilma Kilkkinen: Pitkä matka Siperiaan. Joni Skiftesvik: Petsamo, Suomen itäinen käsivarsi.
Kevätkausi jatketaan tarinatuokioilla Martinniemen kirjastossa. Kertojina on paikallisia kokemusasiantuntijoita.
Ohjelmassa on 9.3. Minä ja MS-tauti, Marjon tarina. 23.3. kuullaan Sannan tarina: Minä ja lainamunuaiseni. 27.4. Annen tarina: Minä ja sekundakroppani ja 26.5. Minä ja metsäpolut, Annan tarina. Kaikki tuokiot alkavat kello 17.
“Lasten takia piti jaksaa”
Haastattelin 73-vuotiasta Hanna Vuononvirtaa marraskuussa 1989. Juttu ilmestyi 30.11., jolloin talvisodan syttymisestä oli kulunut päivälleen 50 vuotta.
Vuononvirta toteaa haastattelussa: Olen kaikki mutkat kulkenut ja nähnyt tarpeeksi ruumiita, tuskaa ja kärsimystä. Kunpa kenenkään ei tarvitsisi kokea sodan kauhuja.
Evakoilla ei ollut helppo tie, ryssänimitykset olivat alkuaikona tuttua kuultavaa, muisteli Hanna Vuononvirta. Lasten takia hän kertoi jaksaneensa.
Vuononvirrat (aiemmin Kubitsin) päätyivät sotien ja evakkotaivalten jälkeen asumaan Martinniemeen vuonna 1947.
Hanna Vuononvirta syntyi Hyrynsalmella vuonna 1916. Karjanhoitokoulun käytyään hän lähti Sotkamoon töihin ja sieltä keväällä 1938 Petsamon kunnalliskodille karjakoksi. Petsamo houkutti monia, sillä siellä oli työtä ja usein paremmat palkatkin. Petsamossa hän tapasi miehensä Heikki Kubatsinin.
”Petsamossa oli hyvä elää. Jäämeri ja vuono tarjosivat hyvät kalastusmahdollisuudet ja liikenne oli kovaa yötä päivää, kun nikkelikaivosta rakennettiin.”
”Marraskuun viimeisenä päivänä 1939 talon vanhaemäntä, mieheni äiti (Anastasia Kubatsin), oli keittämässä lihasoppaa, kun lentokoneet alkoivat jylistä Parkkinan kylän yllä.” Hannalla ja Heikillä jäi kolme lehmää navettaan ja keittopata liedelle, kun tuli lähtö.
Hanna oli viimeisillään raskaana ja hän pelkäsi, että lapsi syntyy matkalla. ”Huudin auton lavalla tuskissani ja vanhaemäntää huoletti, jos lapsi syntyy, se varmasti paleltuu.” Puolesta matkasta Hanna pääsi lämpimään autoon ja lopulta päästiin Tervolaan ja maalaistaloon.
”Mitä te ryssät tänne lähittä ihmisten ristiksi, olisitte vaan pysyneet siellä”, saivat tulijat kuulla. Matkalaiset kääntyivät kannoiltaan ja oli etsittävä uusi paikka, joka löytyi eläkkeellä olevan kunnanjohtajan luota. Tulijat otettiin lämpimästi vastaan ja nuorelle Hanna-rouvalle laitettiin lapsivuode ja kätilö haettiin paikalle. Tytär syntyi 2. päivänä joulukuuta.
Petsamoon päästiin palamaan kun rauha oli tullut maaliskuussa 1940. Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun kesällä 1941 alkoi kylään puskea saksalaisia sotilaita ja alkoi jatkosota. Kun venäläiset koneet tulivat ja pommittivat sillan mäsäksi, maa repeili niin, että vuonojen välissä hillasuokin muutti paikkaa ja Petsamojoen vesi muuttui savivelliksi.
Kuorma-auton lavoilta kipattiin saksalaissotilaiden ruumiita kuin halkoja ja lähellä sijaitsevaan ruumismaahan haudattiin varmaan 11 000 saksalaista.
Heikki oli rintamalla ja Hanna pelkäsi papin tuloa kuin surmaa, sillä pappi toi suruviestejä. Rintamalta ei kuulunut kuukauteen mitään, mutta onneksi myöhemmin selvisi, että sotilaat olivat olleet motissa.
Viimeinen lähtö Petsamosta tapahtui syyskuussa 1944. Ei osattu aavistaa, että se merkitsi lopullisia hyvästejä Petsamolle. Evakkoreissu johti Rovaniemen kautta Kalajoelle.
Hannalla oli mukanaan kaksi tytärtään ja hän oli viimeisillään raskaana. Evakot kokoontuivat koululle, josta kalajokiset hakivat riuskoja työmiehiä koteihinsa.
”Minä jäin viimeiseksi. Kahden lapsen kanssa ja raskaana ollessani en kelvannut kenellekään. Tuli kuitenkin mukava kauppiaanrouva, joka otti perheen huostaansa. Pian syntyi poika.”
Sota loppui ja rauhanehdot olivat katkera pala. Petsamo oli menetetty. Vuononvirrat suuntasivat kohti Keminmaata Heikin saadessa töitä Veitsiluodon tehtailla. Alkoi jälleenrakentamisen aika ja siirtoväki sai anoa valtiolta asunnon paikkaa.
Asettua olisi voitu Tervolaan, mutta Hanna halusi lähelle merta ja kouluja. Niinpä määränpääksi tuli Martinniemi. Perheessä oli kaikkiaan viisi lasta.
”Hyvä täällä Martinniemessä on ollut asua, mutta silti Petsamoa pidän kotipaikkakuntanani. Vielä sinne haluaisin, ja eipä tiedä vaikka pääsenkin. Jos Gorbatshovin politiikka etenee, saatanpa vielä nähdäkin kotikonnut”, sanoi Hanna Vuononvirta haastattelun päätteeksi.
– Ei päässyt äitimme käymään enää Petsamossa. Hänen kauniit muistikuvansa Petsamosta ja koti-ikävä sinne säilyivät voimakkaana hänen mielessään elämänsä loppuun saakka.
Äitimme elämä päättyi Haukiputaan vanhainkodissa 81-vuotiaana vuonna 1997, kertoo poika Pekka Vuononvirta.
Auli Haapala