Mat­kal­la mai­se­mat vaihtuvat

Anja Heinosen ystävä Tyyne Petäjäjärvi (vas.) kannusti ja auttoi julkaisemisessa.

Hau­ki­pu­taan kir­jas­tos­sa kes­ki­vii­kon kir­jai­li­ja­na vii­me vii­kol­la oli Anja Hei­no­nen esi­tel­len 2019 ilmes­ty­nyt­tä Mat­kal­la-runo­kir­jaan­sa. Nimen­sä mukaan 152 sivui­nen kir­ja ker­too kir­jai­li­jan omia tun­te­muk­sia ja koke­muk­sia ele­tys­tä elä­mäs­tä. Elä­män mat­kas­ta, jos­sa on ollut tapah­tu­mien ja tun­tei­den kir­jo tus­kas­ta ja epä­toi­vos­ta rau­haan, iloon, Juma­lan joh­da­tuk­seen ja asioi­den hyväk­sy­mi­sen sem­moi­si­na kuin ne ovat elä­mään tulleet.

Tun­tei­den ilmai­se­mi­nen kir­joit­ta­mal­la tuli Anjan elä­mään jo lap­se­na. Toki ei ihan hyväk­sy­tys­sä muodossa.

– Meil­lä oli koto­na Muhok­sel­la sei­nis­sä pin­ko­pah­vit, ja kun sain kynän kätee­ni, aloin kir­joi­tel­la sei­nään, mikä oli tie­ten­kin luva­ton asia. Myö­hem­mäs­sä vai­hees­sa kir­joit­te­lin käy­tet­tyi­hin kir­je­kuo­riin. Sit­ten kir­joi­tin myös vih­koon. Vuon­na 1993 tuli­vat ensim­mäi­set oikeat runo­ni avio­mie­he­ni sai­ras­tut­tua vakavasti.

Alus­sa kir­joit­ta­mi­nen oli tera­peut­tis­ta. Luon­to, ihmis­suh­teet ja kipeät asiat piir­tyi­vät paperille.

– Tun­teet, aja­tuk­set ja koke­muk­set oli hel­pom­pi pur­kaa pape­ril­le kuin puhua. Se oli puh­dis­ta­va kokemus.

Kun runo­ja alkoi syn­tyä, Anja halusi tie­tää lisää kirjoittamisesta.

– Kävin kir­joit­ta­ja­kurs­seil­la Vihan­nis­sa ja Kel­lon­kar­ta­nos­sa. Ne oli­vat antoi­sia ja niin syn­tyi uusia runo­ja. Kai­ken kaik­ki­aan minul­la oli 400 kir­joit­ta­maa­ni runoa muo­vi­kas­sis­sa. Enti­nen työ­ka­ve­ri­ni ja pit­kä­ai­kai­nen ystä­vä­ni Tyy­ne Petä­jä­jär­vi kan­nus­ti minua ja puh­taak­si­kir­joit­ti runo­ni. Jul­kai­se­mi­nen tun­tui kui­ten­kin uto­pis­ti­sel­ta ajatukselta.

Muu­ta­mia runo­ja jul­kais­tiin leh­dis­sä ja kun Anjan runot tuli­vat tun­ne­tuik­si, hän­tä pyy­det­tiin esit­tä­mään runo­jaan. Nii­tä esi­tet­tiin myös muis­sa runo­ti­lai­suuk­sis­sa. Anjaa jän­nit­ti olla esil­lä. Ystä­vien kan­nus­tus kui­ten­kin antoi roh­keut­ta. Usko Juma­lan joh­da­tuk­seen antoi voimaa.

– Muu­ta­ma vuo­si sit­ten kaa­duin ja louk­ka­sin käte­ni niin, että ainoa, mitä sil­lä saat­toi teh­dä oli piir­tä­mi­nen. Olin saa­nut tyt­tä­rel­tä­ni lah­jak­si värit ja hän innos­ti minua piir­tä­mään. Sil­loin en vie­lä tien­nyt, että niil­le oli­si jul­kai­su­kel­pois­ta käyttöä.

Anja Hei­no­sen esi­kois­kir­ja ja jat­koa odotellaan.

Kun vih­doin vii­mein Anja roh­ke­ni Tyy­nen avul­la toteut­taa unel­maan­sa kir­jas­ta, kuvil­la oli jul­kai­sus­sa käyt­töä. Oma­kus­tan­teen tek­ni­ses­tä toteut­ta­mi­ses­ta vas­ta­si Tyyne.

Runo­kir­jan val­mis­tu­mi­nen oli Anjal­le iso yllä­tys, jos­sa on ollut makus­te­le­mis­ta. Kir­jo­ja on pai­net­tu 120 kap­pa­let­ta ja vain muu­ta­ma on enää jäl­jel­lä. Sen lisäk­si kir­ja on lai­nat­ta­vis­sa Hau­ki­pu­taan kirjastossa.

-Kan­si­ku­va ja muut kir­jan kuvat ovat piir­tä­miä­ni. Yllät­tä­vää, että niil­le oli näin käyt­töä. Yllä­tyk­se­nä tuli­vat myös monet mie­len­kiin­toi­set koh­taa­mi­set kir­jaa luke­nei­den kans­sa. Jut­tu­tuo­kiot ovat olleet myös minul­le antoisia.

Kir­joit­ta­jaoh­jaa­ja Pirk­ko Böhm-Sal­la­mo kom­men­toi kir­jaa muun muas­sa näin: tun­sin runo­ja­si lukies­sa­ni sie­lu­ni puh­dis­tu­mis­ta, hoi­ta­vaa kos­ke­tus­ta, koh­taa­mi­sen yhteyt­tä, sie­lun sisaruutta.

Anja Hei­no­nen roh­kai­see jokais­ta kir­joit­ta­maan tun­teen­sa, kipun­sa ja koke­muk­sen­sa paperille.

– Se on yksi kei­no sel­kiyt­tää ja käsi­tel­lä nii­tä. Ihan sama lukee­ko nii­tä kukaan, mut­ta sii­tä on apua.

 

Elää sie­lu auki tum­mien pil­vien kanssa

hui­kai­se­vas­sa valokylvyssä.

Uskal­taa näkyä elä­män kai­kis­sa väreissä.

Antaa äänen­sä kuu­lua tietäen:

minul­la on sanottavaa.

Kat­soa sil­miin rakkautta.

Tyyn­tyä rauhassa.

Mei­tä kannetaan.

Että oli­sin kuin posliininukke

pin­ta rypy­tön ja koskematon.

Mitä elä­mää se sel­lai­nen on,

joka ei jäl­kiä jätä ja

roso­ja pintaan?

Eikö reis­sus­sa räh­jään­ny ja elä­mä hio

kuin kos­kien pau­hi­na kiven

pin­nas­ta sam­mal­ta riipii.

Sisäl­tä päin se iho hen­git­tää vaikka

elä­mä rosois­ta pin­taa toi.

Anja Hei­no­nen: Matkalla-runokirjasta