Pieniruokaisten tyttärien äitinä on hauska seurata paljon omia lapsiani nuorempien veljenpoikien ruokahalua. Siinä, missä tyttöjen lautasella perunanpala, kastiketilkka ja salaatti sijaitsevat sujuvasti eri puolilla lautasta täyttäen vain pienen osan pohjasta, ovat poikien lautaset kukkuroillaan ruokaa ilman kovin selkeätä järjestystä. Kukin siis tavallaan.
Kouluruokailun ikuinen murheenkryyni on se, että lapset, useimmin teini-ikään ehtineet tytöt, eivät syö riittävästi. Vanhempia muistutellaan toistuvasti, miten tärkeätä koulussa on syödä kunnolla. Olen itsekin sitä mieltä, että kun ruokaa on koulussa tarjolla, sitä voisi syödä.
Nykykeskustelussa taas esille nousee ilmastonmuutosteemaisesti kouluruokailun osalta lautashävikki. Kouluruokaa menee biojäteastiaan lukemattomia kiloja. Liian iso annos lautasella päätyy koulussa armotta hävikiksi.
Viidesluokkalainen tyttäreni kertoo, että hänellä on ongelma tämän asian suhteen. Jos hän ottaa ruokaa lautaselleen sen verran kuin olettaa syövänsä, eli vähän, on ruokalinjan päässä joku opettaja, joka sanoo, että pitäisi ottaa enemmän. Jos hän ottaa tästä syystä enemmän, on joku opettaja biojäteastialla ilmoittamassa, että ruokaa ei saa heittää pois.
Olisiko terveiden lasten syömisen vahtimisesta jo päästävä eroon ja luotettava lapsen omaan kokemukseensa omista syömistottumuksistaan ja ‑tarpeistaan?