Näinä päivinä ei tarvitse katsoa kauhuleffoja järkyttyäkseen. Riittää, kun seuraa uutisia vanhustenhuollossa tapahtuvista epäkohdista. Järkyttävintä on, että monet puutteet, kuten riittämättömät henkilöstömitoitukset, ovat olleet pitkään tiedossa. Ei ole kuultu tai kuunneltu, saati toimittu. Hyvä puoli kuplan puhkeamisessa on, että maton alle lakaistut tosiasiat on nyt oikeasti otettava todesta.
Selvää on, että riittävä hoitajamitoitus pitää kirjata lakiin ja valvontaa lisätä, mutta tämä ei yksin riitä. Tarvitaan sanktioita, mikäli palvelun laatu ja taso eivät vastaa sovittua. Hoitoyksiköiden omavalvonta ei riitä. Tulee mieleen vanha sananlasku pukista kaalimaan vartijana. Kun isojen yksityisten yritysten hoitoketjujen päämääränä näyttää olevan maksimaalinen voitontavoittelu vanhusten kustannuksella, herää myös kysymys, sopiiko kilpailutus ylipäätään vanhuspalveluihin. Varsinkin, kun hinnan ja laadun suhde näyttää olevan veteen piirretty viiva. Eikä kyse ole yksin vanhuspalveluista.
Peiliin katsomisen paikka on myös kunnissa ja kuntayhtymissä. Käsi sydämelle, onko vanhustenhoitoon resursoitu riittävästi? Onko hinta ollut ratkaisevin tekijä palveluja ulkoistettaessa ja on saatu sitä, mitä on tilattu? Onko alettu jo valmistautua riittävästi vanhusväestön määrän lisääntymiseen ja suurempaan kotipalveluiden ja ympärivuorokautisten palveluasuntojen tarpeeseen? Vai onko niin, että odotukset pelastuksesta on vieritetty vielä hämärän peitossa olevaan soteuudistukseen? Hoitoa ja hoivaa tarvitsevat vanhukset eivät voi odottaa.
Kiireesti on alettava huolehtia myös siitä, miten hoito- ja hoiva-ala saadaan vetovoimaiseksi ja alalle koulutettua lisää työvoimaa. Asia, mistä ei ole vielä paljon hiiskuttu, on se, että jo nyt alan työpaikoissa pitisi pystyä oman työn ohessa kouluttamaan opiskelijoita aiempaa enemmän, sillä koulutusreformin myötä oppimisesta yhä suurempi vastuu on siirtynyt työpaikoille.
Auli Haapala
auli.haapala(at)rantapohja.fi