Istun teras­sil­le kah­vil­le ja kat­son tai­vaal­le. Siel­lä liik­kuu koko­nai­nen maa­il­ma. Hah­tu­va­pil­vet pur­jeh­ti­vat tuu­len muka­na ja elä­vät koko ajan. Ensin pil­vi on kuin vuo­ris­to, jon­ka ala­puo­lal­la laak­sos­sa sei­soo van­ha lin­na­ra­ken­nus. Koh­ta mai­se­ma kato­aa ja tilal­le ilmes­tyy sou­tu­ve­ne, jos­sa istuu ihmi­nen. Pian vene­kin on kadon­nut ja pil­vet muo­dos­ta­vat vau­van kuvan. Sil­lä on pyö­reät pos­ket ja kihar­tu­via hiuk­sia. Mut­ta nyt­hän sii­nä on kis­sa. Iso köy­ry­sel­käi­nen kis­sa, joka hei­lut­taa hän­tään­sä… ja kato­aa sit­ten sekin.